Mari Koo - Blogeja, kulutusta ja jatko-opiskelua

11.9.2007

Luennot muistiin Jaikulla

Olen nyt istunut kolme luentokertaa Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen "Mobiili sähköinen yhteiskunta" -kurssilla. Kurssin paras anti on ollut Suvin ideasta lähtenyt Jaiku-kanava. On ollut kiinnostavaa testata, miten Jaiku, "mikroblogaaminen", tällaisessa tilanteessa.

Lyhyesti sanottuna: toimii yllättävän hyvin! Etenkin tänään, kun minä ja Salla istuimme luennolla ja Suvi oli flunssassa kotona, ja Jaiku-ketjuun kommentoi vielä muitakin, jotka eivät kurssilla ole, mutta joita aihe kiinnostaa.

Luennolla käsitellyt asiat tulee kirjattua jollain lailla ylös, mutta muiden kommenttien ja linkkien avulla aiheeseen saa lisää syvyyttä. Keskustelu myös jatkuu luentojen ulkopuolella ja täydennystä aihepiiriin syntyy tätä kautta.

Käyn nyt vielä pitkästi läpi, miten homma käytännössä on toteutettu, mitä hyvää ja huonoa siinä mielestäni on ja muuta mieleen tullutta.

Alkuun pääsee helposti 

Jaiku-kanavan perustaminenhan on simppeliä. Kun olimme Jaikussa aiheesta puhuneet ja istahdin ensimmäiselle luennolle, niin pistin kanavan pystyyn ja naputtelin ensimmäisellä luennolla sinne lähinnä perusmuistiinpanotyyppistä tavaraa.

Me kolme, Suvi, Salla ja minä, olimme sen verran Jaikua käyttäneet, että homma ja idea oli tuttu. Suvi ei valitettavasti päässyt omalla koneellaan verkkoon luentotilasta, mutta hän kommentoi aiheita jälkikäteen, kuten myös Salla. Jo ensimmäistä luentokertaa kommentoivat myös muut, mikä kannusti siihen, että ajatus ei ole hullumpi.

Luennoillamme ei ole kovin paljon syntynyt keskustelua. Jaiku sen sijaan laajentaa keskustelun luentosalin ulkopuolelle, niin ajallisesti kuin paikallisesti. Jos luentokeskustelu olisi vilkasta, niin oma jaikuiluni olisi varmaan vähäisempää, eikä sille varmaan kokisi samaa tarvettakaan. Nyt kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa.  

Toisaalta jos jokainen kurssilla oleva olisi mukana Jaikussa, niin tilanne menisi hankalammaksi. Kenties pitäisi jakaa rooleja tyyliin niin, että pari kirjoittaa tiukasti muistiinpanoja ja muut seuraavat ja heittävät omia kommenttejaan.

Matala kynnys osallistua 

Jaikun etuna on nimenomaan matala kynnys osallistumiseen. Se ei juuri vaadi teknisesti osaamista, ja kun mikroblogaamisen ajatuksen ymmärtää, niin ei myöskään nosta rimaa omien kommenttien heittelyyn liian korkealle. Tietysti käytössä pitää olla nettiyhteys ja päätelaite, jolla kirjoittaminen sujuu vaivatta.

Toki Jaikussa vaikuttavat samat ryhmädynamiikan ja kommunikaation säännöt kuin muuallakin. Isommassa porukassa toiset olisivat varmasti Jaikussakin enemmän äänessä, toisen seurailijoina. Mutta silti uskon, että myös hiljaisemmille Jaiku tarjoaisi paremman kanavan saada äänensä esiin kuin normaali luokkakeskustelu.

Itse olen huomannut sen, että Jaikussa tietty oman tyhmyyden tunnustaminen on helpompaa. Huomaan, että tietyissä asioissa muut ovat paljon itseäni tietäväisempiä, joten mielenkiinnolla vain luen kommentit ja ihastelen. Toisaalta sitten joissakin aiheissa olen itse oman taustani vuoksi enemmän asiantuntija. Näin sekä oppii että pääsee jakamaan omaa tietoaan.  

Joskus olisi kiva kokeilla sitä, että Jaiku-kanava heijastuisi luentosalin seinälle, erityisesti, jos mukana olisi laajempi joukko kirjoittamassa. Näin tietysti myös luennon pitäjä voisi bongata kanavalta kysymyksiä tai ihmettelyitä.

Opetuksesta avoimempaa ja arvioille alttiimpaa? 

Luennoitsijoiden suhtautuminen jaikuiluun varmasti vaihtelee. Minä kerroin kurssia pitävälle Seppo Sisätölle kanavasta ja lähetin sinne linkin. Suuremmin hän ei ole asiaa vielä kommentoinut. Mutta Jaiku olisi helppo tapa saada palautetta ja uusia ideoita myös kurssin vetäjälle. Toki siellä asettuu myös arvostelulle alttiiksi, mutta missäpä nykyisin ei.  

Itse voisin myös kuvitella vähintään vilkaisevani jonkun toisen kiintoisan opintojakson Jaikua, vaikka en itse kurssille osallistuisi. Ja jotain tämänkaltaista olen toki tehnytkin, kun olen seurannut kotona esimerkiksi Suvin jaikuiluja seminaarista. Hyvin tehdyt kiteytykset toimivat tiedonvälityksessä mainiosti, paremmin kuin jostain netin syövereistä mahdollisesti kaiveltavana olevat powerpoint-kalvot.

Lisääkö vai vähentääkö keskittymistä? 

Tietysti Jaiku vie välillä huomion pois itse luennosta, kun jää tutkailemaan linkkejä tai lukemaan muiden kommentteja. Mutta milloin opiskelijat muka sataprosenttisesti olisivat kiinnittäneen huomionsa opetukseen? Omalla kohdallani Jaiku oletettavasti lisää tarkkaavaisuutta, sillä kun kerran kanavalla on, niin kokee velvoitteekseen myös kirjoittaa sinne.  

Ja ainakin Jaiku-kanava on lisännyt tietämystäni! Muiden jakamat linkit ja kommentit ovat sen verran avartavaa tietoa, että niistä oppii enemmän kuin pelkällä luennolla. Lisäksi omaa tietämystään joutuu myös prosessoimaan ja pohtimaan aktiivisesti.

Jaiku tai vastaavat ratkaisut ovat varmasti kokeilemisen arvoinen myös muissa tilanteissa: yksi lisä oppimiskeinoihin jo vanhojen tuttujen rinnalle (kirjoitanhan nytkin ikään kuin oppimispäiväkirjaa tästä jaikuilusta). Tietysti kyseessä on oma maailmansa, jonka tavat pitää oppia, mutta sen oppii, kun kokeilee.  

- - -

Salla pisti linkin Virtuaaliyliopiston artikkeliin sosiaalisen median hyödyntämiseen opetuskäytössä (kirjoittajat Kirsi Laitinen ja Marko Rissanen).

"Perinteinen opiskelija-opettaja asetelma hämärtyy ja tilalle syntyy vuorovaikutuksellinen yhteisö. Opettaja on myös yhteisön jäsen ja hänen tehtävänsä on olla oppimisprosessin ohjaaja ja motivaattori. Opiskelijalle sosiaalinen web mahdollistaa muutoksen kohti yksilöllisempää opiskelua ja oppimista. Tiedolla on uudenlainen asema. Tieto syntyy yhdessä tekemällä ja sitä voidaan tuottaa suoraan web 2.0 palveluihin mm. blogeihin ja wikeihin. Sosiaalisen median palvelut avaavat uusia tapoja opiskella ja tuovat kustannustehokkaamman toimintatavan."

5.9.2007

Myllerryksiä ja uusia aluevaltauksia

Viestimieli aloitti

Oma mainos ensiksi eli  siis perustin toiminimen nimeltä Viestimieli. Palveluita saa ostaa! Nettisivusäädöissä ja muussa touhuissa sain onneksi apua itseltäni fiksummilta, eli Ilkka teki hienon työn webmasterinani ja Oopa suunnitteli logon.

Blogaaminen kannattaa: en ole lainkaan varma, että minulla ensinnäkään olisi koko toiminimeä ilman tätä blogi-intoilua, ja toisekseen sitä kautta olen tutustunut osaaviin ihmisiin, kaverustunut ja ystävystynyt ja saanut apua. Se on hienoa se!

Kuohuntaa muotiblogeissa lehtijutun vuoksi

Melkoisen mylläkän Hesarin kuukausiliitteen muotiblogijuttu herätti: toimittaja nosti saamansa palautteen esiin omassa blogissaan. Monet muotiblogaajat kokevat, että juttu vähätteli ja arvosteli heitä, vaikka itse en jutun sävyä todellakaan tällaiseksi tulkinnut.  

Mutta eihän tämä sinällään uutta ole blogeista kirjoittaessa. Älähdyksiä tulee, kun blogeja käsitellään valtamediassa, koska eihän tätäkään ilmiöitä koskaan voi selittää niin kaikenkattavan hyvin, että jokainen kokisi toimittajan siinä onnistuneen.

Tampereella seminaari lokakuussa

Mediakasvatusseuran, Tampereen yliopiston mediakasvatushankkeen ja Tampereen yliopiston kasvatustieteiden laitoksen kaikille avoin seminaari "Hei me blogataan!  Digitaalisen lukutaidot sosiaalisen median käytänteissä" lokakuun 15. päivä. Ajattelin tyrkyttää omaa esitystä työryhmiin, kun kerran sana on vapaa.

Jaiku mukana Mobiili sähköinen yhteiskunta -kurssilla

Neljänneksi: Olen mukana viestinnän laitoksen järjestemällä Mobiili sähköinen yhteiskunta -kurssilla, joka alkoi eilen. Kurssia varten perustin luennon alussa oman Jaiku-kanavan, johon on nyt lisäkseni liittynyt pari kurssilaista ja muita kiinnostuineita. Eli näin nyt sitten testataan, miten tuollainen tapa sopii omaan oppimiseen. Ainakin nyt tuntuu, että perusluentoistumisen oheen sai näin hyvää lisämeininkiä ja keskustelu aiheen tiimoilta laajenee luentosalin ulkopuolelle.

10.4.2007

Otoksia blogeista ja mediasta

Taloussanoman omat sanat 

Taloussanomat julkaisi nyt Oma sana -sivustonsa, josta hiukkasen sain vihiä aiemmin.

Some Labissa Majavan Jere pohtii, onko sosiaalisen median avainsana nyt tagit, ja ensivilkaisulla TalSan yhteisösivusto ainakin näyttäisi nojailevan voimakkaasti juuri siihen suuntaan: tägipilvi leijailee sivulla näkyvästi.

Näin alkumetreillä en sen kummemmin osaa analysoida palvelun toimivuutta, mutta jään odottamaan fiksumpien media-asiantuntijoiden mielipiteitä aiheesta.

Briteissä valitaan parhaita blogeja

Briteissä on parhaillaan Blog Award -kisailu. Parhaat blogit valitaan seuraavista kategorioista Ask.comin ja Metron yhteistyöllä:

"Peruspäiväkirjalla" ei siis juuri tilaa näissä kategorioissa ole (lähinnä ensimmäinen ja viimeinen, eli oudot ja nuoret). Ilmeisesti myöskään käsityöt eivät briteissä ole yhtä näkyviä kuin Suomessa: täällä olisi vaikea kuvitella vastaavaa äänestystä ilman omaa kategoriaa langoille ja viuhuville puikoille.

Tietysti itse mieluusti näkisin myös media- ja talousblogeja (kaikki nyt eivät ihan politiikan alle mene), koska niitä seuraan enemmän, jos joku taho vastaavan blogipalkitsemisseremonia päättäisi järjestää.  

Ylipäätään Suomessa on vielä suhteellisen vähän sellaisia blogeja, joiden teeman voisi osuvasti kohdentaa yhden otsakkeen alle. Moni kirjoitta ns. asiablogissaankin vähän siitä ja vähän tuolta, mikä nyt sattuu sinä päivänä tuntumaan tärkeältä. Kuten minä tässä blogissani.

Mediapäivät loppuviikosta

Olen ilmoittautunut Mediapäiville, tarkoituksena osallistua erityisesti Markkinoinnin päiville, joten tiedossa on kiinnostavaa kuunneltavaa ja varmasti myös juteltavaa. Tietysti toivon, että tapaisin päivillä vanhoja ja uusia tuttuja, joten tulkaapa nykimään hihasta, mikäli minut havaitsette.   

Tohtorien tuskailua blogissa

Vierailin pitkästä aikaa yliopiston intrassa, ja sieltä huomasin tiedon "Tutkijanura kriisissä!" -blogista. Itsestäni en kuvittele ihan heti tohtoriksi päätyväni (jos koskaan tällä menolla…), mutta näköjään tuolla asiasta kimpaantuneet saavat höyryjä päästää. Minulle jatko-opinnot ovat edelleen harrastus, joten rahoituksen yms. vuoksi ei ole tarvinnut ajatuksia juuri vaivata.   

 

20.2.2007

Digi-ihmisen jättämä jälki

Filosofian tohtori Mirkka Lappalainen näkee kovin negatiivisesti (€, Hesarin Tiede & luonto) sen, mitä jälkipolville meistä tallentuu jälkipolville :

"Tavallinen nykyihminen jättää itsestään lähes yhtä vähän jälkiä kuin 1700-luvulla elänyt talonpoika. Merkkihenkilötkään eivät arkistoi asioitaan yhtä tunnollisesti kuin ennen, kun maailman mahtavat halusivat tehdä itsestään historian voittajia. Päiväkirjojen tilalle ovat tulleet blogit."

- - - 

"Värittömät digi-ihmiset tuskin edes kiinnostavat tulevaisuuden historiantutkijoita. Hekin tulevat luullakseni rakastamaan 1800-lukua, kirjeiden vuosisataa."

Näkemys on mielestäni outo. Tulevaisuuden historiantutkijoille jää paljon aineistoa ns. tavallisten ihmisten arjesta, eikä tarvitse tutkailla vain yläluokan tekstien kautta. Blogit ovat monipuolista ja värikästä aineistoa: miksi ne olisivat jotenkin vähempiarvoisia tutkimisen kannalta kuin ns. perinteiset päiväkirjat?

Tietysti paljon tuotettuja tekstejä häviää, mutta varmasti myös säilyy: jos ei digitaalisina tallenteina, niin jotenkin muuten. Minäkin olen printannut omia blogitekstejäni ajatellen, että paperi säilyy varmemmin (onhan itsellänikin isoisäni sota-aikaan kirjoittamia kirjeitä).  

Lisäksi näitä nettitekstejä yms. tutkitaan jo nyt. 1800-luvulla aikalaiset eivät käsittääkseni suuresti analysoineet toistensa tuotoksia, mutta nyt tilanne on aivan toinen.

27.1.2007

Wagner ja Veblen kohtaavat joutilaisuudessa

Päivän Viivissä ja Wagnerissa näyttää siltä, kuin Wagner olisi väsännyt kuluttajaekonomiaan sopivan väitöskirjan:

 

Kulutusyhteiskunnan muutoksen tutkijakoulun, KUMUn, ensi keskiviikon lukupiirin teos on siis Veblenin Joutilas luokka (The Theory of the Leisure Class, 1899, suom. 2002). Tällä kertaa on vuoroni tehdä teoksesta alustus.

Kokoan tiivistelmäni omalle sivulleen, mutta vielä tämän teko on kesken. Tässä vaiheeessa otan muutaman poiminnan kirjasta.

Esipuheessa suomentaja Sulevi Riukulehto toteaa: 

Joutilas luokka on siis teoria amerikkalaisesta miljonääriluokasta, sen elintavoista ja tottumuksista, ja se kuuluu amerikkalaiseen modernin valtion ongelmia koskeneeseen diskurssiin ja kapitalismin kritiikkiin.”

Veblen toteaa kulutuksen lähtökohtana olevan ihmisen perusluonteeseen kuuluvan kilvoittelun. Tämä kilvoittelu jatkuu loputtomasti:

"Mutta kun henkilö tekee uusia hankintoja ja tottuu tästä seuraavaan uuden vaurauden tasoon, se lakkaa tuottamasta merkittävästi suurempaa tyydytystä kuin entinen elintaso. Suuntauksena on joka tapauksessa kulloisenkin varallisuustason muuttaminen jatkuvasti uuden rikastumisen lähtökohdaksi. Tämä puolestaan synnyttää uuden riittävyysnormin ja uuden varallisuusluokituksen, jonka perusteella itseä verrataan naapureihin.” (s. 31)

Kallis on hyvää ja halpa huonoa:

Kalliin hyväksyminen ja halvan paheksumisen tottumus on iskostunut niin perinpohjaisesti ajatteluumme, että pidämme kaikessa kulutuksessamme vaistomaisesti ja itsepintaisesti kiinni ainakin jonkinasteisesta tuhlailevasta kalleudesta jopa kuluttaessamme tavaroita täysin yksityisesti ja vailla minkäänlaista kerskailutarkoitusta. Koemme vilpittömästi ja epäilyksettömästi mielialamme kohoavan, jos nautimme päivittäisen ateriamme käsintehdyin hopea-aterimin käsinmaalatuilta posliinilautasilta (joiden taiteellinen arvo on usein kyseenalainen), jotka on katettu kalliille pöytäliinalle, olkoonkin, että aterioimme kaikessa hiljaisuudessa kotonamme.” (s. 89)

Vaatteet ovat yksilölle tapa tuoda varallisuutensa esiin. Siistit vaatteet kertovat myös sen, ettei henkilön tarvitse käyttää aikaansa tuottavaan työhön:

”Vaatteisiin kuluttamisen etu suhteessa useimpiin muihin menetelmiin on kuitenkin, että vaatteemme ovat aina näkyvillä ja tarjoavat katselijoille heti ensi silmäyksellä viitteen varallisuusasemastamme. Samoin on totta, että kuluttaminen avoimesti näyttäytymistarkoituksessa kuuluu selkeämmin ja kenties yleisemmin pukeutumiseen kuin mihinkään muuhun kulutusmuotoon.” (s. 95)

Naisten omistaminen oli omistusoikeuden ensimmäinen taso. Sittemmin naisesta on tullut merkki kotitalouden varallisuudesta: hän on miehen tuottamien tavaroiden seremoniaalinen kuluttaja.

Hermojamme raastaa ajatus, että hyvin kasvatetun naisen olisi pakko tehdä hyödyllistä työtä elantonsa ansaitsemiseksi. Se ei ole "naisen aluetta". Hänen alueensa on koti, jota hänen tulisi "kaunistaa" ja jonka "kaunein koriste" hänen tulisi olla. — Patriarkaalisten juurtensa takia sosiaalinen järjestelmämme antaa erityisesti naisen tehtäväksi todistaa kotitaloutensa maksukykyä. Modernissa sivistyneessä elämäntavassa kotitalouden hyvämaineisuuden tulisi olla naisen erityinen huolenaihe. Siksi hänen aluettaan ovat nimenomaan kunniakkaan kulutuksen sekä kerskailevan joutilaisuuden järjestelmät, joiden avulla hyvää nimeä pääasiassa ylläpidetään. Ihannemallissa naisen ainoana taloudellisena tehtävänä tulisi olla huolenpito rikkauksien ja energian kerskailevasta kulutuksesta."

- - -

Kommentteja katosi vanhoista teksteistäni

Onnistuin blogin kommentteja säätäessäni poistamaan joukon kommentteja. Pahoittelen siis, että nyt osa mainiosta kommenteista on hukattu bittiavaruuteen, ja syynä on täysin oma mokailuni.

9.1.2007

Tiede ja tutkijat kiinnostavat nuoria

Lähes 60 prosenttia lukioikäisistä on miettinyt uraa tutkijana, vaikka tutkijan työ nähdään erakkomaisena:

"Lukiolaisten mielestä tutkija on maltillinen ja energinen erakko kun taas ammattikoululaisten mielestä keskinkertainen ja vaatimaton erakko. Lukiolaiset näkevät täten tutkijan työn itsenäisyyden positiivisemmassa valossa kuin ammattikoululaiset. Pojat näkevät tutkijan pääsääntöisesti suuripiirteisenä, keskinkertaisena ja vaatimattomana. Tyttöjen mielipiteissä tutkija on maltillinen, energinen ja hienostelematon."

Näin kerrotaan Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tekemässä, Tieteen tiedotys ry:n tilaamassa tutkimuksessa (pdf).  

Varmasti itsellänikin oli tuontyyppinen näkemys tutkijasta lukioiässä. En juuri tiennyt edes akateemisessa maailmassa työskenteleviä, eikä tutkijan työ nyt niin erityisen houkuttelevalta tuntunut. Nyt, kun on nähnyt tutkijoita laaja-alaisemmin, on näkemyskin tietysti ihan toinen.  

Mielestäni hieman hassusti tutkimuksessa oli kysytty myös sitä, voisiko vastaaja ottaa puoliokseen tutkijan.

"Perus- ja ammattikoululaisista noin puolet vastaajista ja lukiolaisista yli 80 % voisi ajatella tulevan puolisonsa olevan tutkija. Tutkijan ammattia arvostetaan ja tutkijoita pidetään yleisesti älykkäinä. Lukiolaisten lisäksi tutkijapuoliso on haluttu erityisesti ammattikoululaisten poikien keskuudessa."

Hmm, itse en varmaan nuorena(kaan) pannut niin suurta painoarvoa sille, mitä mahdollinen puoliso voisi tehdä työkseen. Tällainen kysymys vaatisi vertailua muihin ammatteihin: luulisin, että mielikuvissa ihan yhtä houkuttelevia puolisoita olisivat vaikkapa poliisi, muotoilija, markkinointivastaava ja toimittaja.

Tieteen mielikuvien muodostumisessa nähdään etenkin televisio-ohjelmilla olevan kohtuullisen suuri merkitys.

"Etenkin kovassa suosiossa olevien sairaalasarjojen runsas määrä televisiossa selittää varmasti tieteen profiloitumista juuri lääketieteeksi lasten ja nuorten vastauksissa. - - - Viihteellisissä tiedeohjelmissa on yleensä kuitenkin rekvisiittana perinteisen stereotypian mukaisesti pitkät valkoiset takit ja koeputket vahvistamassa vallalla olevaa käsitystä tieteestä. Tieteen nimissä toimiminen näyttääkin vielä edellyttävän tietynlaisen odotusten mukaan esiintymistä.Siksi olisikin tarvetta tuoda myös esimerkiksi yhteiskuntatietieteet ja käyttäytymistieteet mukaan tieteen viihteellistämiseen.
Olisikin jo aika tuoda tiedettä esille nykyaikaisemmassa, monipuolisemmassa valossa."

Aika vaikeaa vain taitaa olla tehdä vauhdikas ja kiinnostava tv-sarja esimerkiksi kansantaloustieteen tutkijoista niin, että tiede pääsisi ohjelmassa jotenkin luontevasti esiin.

Jokainen ala ja ammatti tietysti haluaa, että juuri heitä arvostetaan ja homma koetaan halutuksia. Mutta kuten omalla kohdallani on käynyt, niin elämänkokemuksen myötä moni asia selviää ja siksi asiat, jotka nuorena tuntuivat tylsiltä, voivat 15 vuotta myöhemmin olla yllättävän mielenkiintoisia.   

27.11.2006

Tieteen päivät tammikuussa

Filed under: Yliopistomaailmasta

Tammikuun 10.-14. päivä järjestetään Helsingissä Tieteen päivät. Perjantaina 12.1. klo 10-12 ohjelmassa on "Kuluttajana toimimisen rajapintoja", jonka järjestää Kuluttajatutkimuskeskus. Puhumassa on mm. Petteri Repo aiheesta Innovaatioiden ja kuluttajien rajapinnalla (ja Petterihän pitää Elämää ubiikissa -blogia).

Ohjelmassa näyttäisi olevan myös muuta mielenkiintoista. Esimerkiksi torstaina 11. päivä puhutaan tieteellsiestä kirjoittamisesta ja julkaisemisesta.  

- - -

Hesarissa perjantaina julkaistu juttu on pikaisesti skannattu ja hiukkasen huonolaatuisena versiona katsottavissa.  

 

9.11.2006

Kulutustutkimuksen seminaarista hyötyä ja huvia

Eräälle yliopistonlehtorille lupasin kirjoittaa tiukan raportin päivän Kulutustutkimuksen seuran syysseminaarista. Tänään ei taida enää tiukkaa tekstiä syntyä, vaan se jää huomiselle, mutta muutama havainto ja kommentti kuitenkin.

Ensinnäkin tekee hyvää nähdä ja kuulla alalla toimivia tutkijoita. Koska oma palkkatyö on aivan jossain muussa ympäristössä, ei se tarjoa luontevaa kontaktia omaan tutkimusalaan. Seminaarissa pääsee juttelemaan ja tapaamaan sekä tietysti verkottumaan: kuten yliopistonlehtori totesi, niin verkostot ovat myös akateemisessa maailmassa oleellinen tekijä.

Lisäksi hyödyin tilaisuudesta myös tiedollisesti. En ollut aiemmin tiedostanut esimerkiksi sitä, että Turun yliopistossa on digitaalisen kulttuurin oppiaine, josta voisi omaan tutkimukseen löytyä hyviä vinkkejä. Pitää perehtyä lähiaikoina tarkemmin.

Myös Kuluttajat tietoverkoissa ja digitaalisilla markkinapaikoilla -workshop osoittautui kannaltani hyväksi valinnaksi. Alustuksissa käsiteltiin digimarkkinointia, bannereita, henkilötietojen keräämistä verkossa sekä virtuaalisia yhteisöjä. Erityisesti viimeksi mainittu tuntui omalta kannalta läheiseltä, joten pitänee jatkossa seurata, kuinka Joonas Rokan (HKKK) ja Vesa Markukselan (Lapin yliopisto) tutkimukset edistyvät (fiksun oloisia nuoria miehiä muuten!).

Päivän ansiosta jaksan taas uskoa myös siihen, että kuukauden päästä pidän hyvän esitelmän Teknologian yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tutkimus -seminaarissa. Eilen sain seminaarin ohjelman, ja minut oli laitettu päivän viimeiseksi puhujaksi, aiheena Blogit ja kulutuskirjoittelu. Viimeisenä olemisessa on tietysti hyvät ja huonot puolensa: jos esitys menee mainiosti, niin kuulijoille jää positiivinen fiilis, mutta jos vaikka aikataulut venyvät ja joudun typistämään omaa höpinääni, niin sehän ei ole niin kivaa. 

Yliopistonlehtorin seurassa ikä piteni, jos on uskomista naurun voimaan. Aihepiireinä käytiin läpi mm. miesten kosmetiikkaa, seksuaalista häirintää, markkinoinnin tutkimusalan ja tutkijoiden eroavaisuutta omasta kuluttajaekonomiasta, ohjaajan merkitystä väitöskirjalle, oman ajattelun tärkeyttä sekä sen esiintuomista ja opintopisteiden haalimista.

Siis lisää tietoja ja lisää huvia: voiko aloitteleva jatko-opiskelija enempää vaatia?

24.10.2006

Levittääkö vai pimittääkö

Miia kirjoitti vähän aikaa sitten omien tuotosten (artikkeleiden raakaversioiden jne.) julkaisemisesta netissä ja sen hyvistä ja huonoista puolista. Olen ajatellut omalta osaltani, että varsin paljon ajatuksiani ja laatimiani tekstejä voin huoletta laitella esiin: naiivisti jaksan ajatella, ettei niitä kukaan kehtaisi suoraan hyödyntää ja kopioida.

Mutta (tiede)maailma ei ole niin ruusuinen paikka. Kaverini, joka toimii aivan eri alalla, suunnitteli artikkelia suomalaisjulkaisuun. Hän hyvää hyvyyttään mm. antoi artikkeliin liittyviä materiaaleja hyvin tuntemalleen kollegalleen työkäyttöön. Kollega tiesi kaverini ajatuksista, mutta siitä huolimatta pian ilmestyi kaverini aiheesta laadittu artikkeli, jossa kollega oli yhtenä kirjoittajana, kyseisessä julkaisussa.

Erityisen pettynyt kaverini oli tietysti siihen, että hänen vuosikaudet tuntemansa ihminen, jopa joskus ystäväksi luokiteltu, toimi näin. Kollega kun ei edes etukäteen kertonut artikkelista mitään, vaan kaverini näki painetun tekstin. Tämän jälkeen hän ryhtyi selvittämään asiaa kollegaltaan ja sai ympäripyöreän vaivautuneita vastauksia.

Suomessa varmaan alalla kuin alalla tiedeyhteisöjen piirit ovat niin pieniä, että olen kuvitellut tuollaisen käytöksen jäävän pois jo sen vuoksi. Mutta tietysti kyse on yksilöistä, ja toiset ovat valmiita kyseenalaisiinkin toimiin. Saati sitten opiskelijat tai muut, jotka haluavat päästä mahdollisimman helpolla.  

Toistaiseksi minulla ei ole ollut mitään erityistä varjelua vaativaa tekstiä tai edes suunnitelmaa sellaisesta. Mutta kai se on pakko jatkossa harkita, minkä pimittää itsellään ja mitä laittaa julki.  

20.10.2006

Turku kutsuu puhumaan blogeista

Minua pyydettiin osallistumaan ympäristöjärjestö Dodo ry:n Ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa -tapahtumaan, joka järjestetään ensi torstaina Turussa. Ensimmäinen virallinen esiintyminen ikään kuin blogi- ja kuluttaja-asiantuntijana, jee!

Ohjelmassa olen saanut tittelit "blogitutkija, bloggaaja". Eihän siitä kauan ole, kun kerroin olevani sitä mieltä, etten todellakaan halua tai koe olevani (vielä) tutkija. No, tuskinpa tuohon nyt kovin moni muu huomiota kiinnittää. Itse miellän olevani edelleen jatko-opiskelija, ja tutkijan statuksen saavuttaminen kestänee kauan.

Ohjelma Turussa vaikuttaa kaikin puolin mielenkiintoiselta. Jo muinoin perusopinnoissa määrittelin itseni "vaaleanvihertäväksi egoistiksi", ja sellainen kuluttaja koen olevani edelleen. "Kulutus ja ympäristö" on siis mielenkiintoinen teema, vaikken itse todellakaan tee kaikkia kulutushankintojani eettis-ekologiselta pohjalta. Tyypilliseen tapaan esimerkiksi "ostan" hyvää omaatuntoa Reilun kaupan banaaneilla ja kahvilla.

Edelleen harjoittelen tämän ja arkipäivän työni roolien sekä käytäntöjen yhdistämistä. Ihan kivutonta se ei ole, vaikka palkkatyöni onkin nyt osa-aikaista. Toisaalta jatko-opintoni ja työni poikkeavat toisistaan sen verran, että aivojen kääntäminen työstä opiskeluun ja toisin päin ei sekunneissa aina suju. Töissä pidän matalaa profiilia opintojeni suhteen, enkä niistä mielelläni edes puhu. Toisaalta huomaan, etten sitten yliopistolla halua juurikaan puhua työstä, vaan tietysti ennemmin kaikesta opiskeluun liittyvästä.

Jotkut onnistuvat yhdistämään täysipäiväisen työn ja väitöskirjan tekemisen, mahdollisesti vielä perheenkin. Minulta ei taitaisi onnistua.   

9.10.2006

Apurahavirtaa Wihureilta

Sattui silmään uutinen Jenny ja Antti Wihurin säätiön myöntämistä apurahoista. Havaitisin joukosta mm. seuraavat tiedot:

Kauppatieteiden maisteri Samil Aledin, Helsinki, 8 000 €,
väitöskirjatyön "Brändit varhaisteinien sosiaalisessa ympäristössä - brändimerkitykset ja brändien roolit varhaisteinien päivittäisessä elämässä" loppuunsaattamiseen.

Kauppatieteiden maisteri Anu Antikainen, Kuopio, 8 000 €,
väitöskirjatyöhön "Asiakassuhteiden johtaminen ja asiakkaan sosiaalistuminen pk-yrityksissä".

Filosofian tohtori Päivikki Antola, Tampere, 8 000 €,
tutkimukseen "Suomalainen messusaarna 2000-luvun papin viestintähaasteena".

Yhteiskuntatieteiden maisteri Leena Autonen-Vaaraniemi, Hausjärvi, 16 000 €,
väitöskirjatyön "Eronneiden miesten kodit. Kotien merkitykset ja miesten käytännöt elämänkulussa." loppuunsaattamiseen.

Valtiotieteen maisteri Kristiina Berg, Turku, 16 000 €,
väitöskirjatyön "Äitiyden normit ja normirikkojat" loppuunsaattamiseen.

Kauppatieteiden tohtori Marja Eriksson ja filosofian tohtori Jaana Parviainen, 20 000 €,
tutkimukseen "Pelolla johtaminen asiantuntijaorganisaatiossa".

Kauppatieteiden maisteri Kimmo Holli, Tampere, 16 000 €,
väitöskirjatyöhön "Uuden toimialan syntyminen: Underground-kulttuurista mainstreamiksi".

Valtiotieteen lisensiaatti Päivi Kankaanranta, Lappeenranta, 10 000 €,
väitöskirjatyöhön "Kotitalouksien sijoituskäyttäytyminen ja rahapolitiikka" Bostonin yliopistossa Yhdysvalloissa.

Kauppatieteiden maisteri Matti Leppäniemi, Oulu, 5 000 €,
väitöskirjatyöhön "Vuorovaikutteinen markkinointiviestintä kuluttajamarkkinoilla".

Kauppatieteiden maisteri Virpi Malin, Heinola, 8 000 €,
väitöskirjatyöhön "Oppimisen uusi retoriikka - kriittinen tutkimus uran ja opiskelun symbioosin haasteista".

Kauppatieteiden maisteri Matti Mäntymäki, Kuru, 16 000 €,
väitöskirjatyöhön "Asiakasuskollisuus virtuaalisissa yrityksen ja kuluttajan välisissä palvelusuhteissa".

Filosofian maisteri Anni Rautio, Joensuu, 16 000 €,
väitöskirjatyöhön aiheena siilin käyttäytymisekologia itäsuomalaisessa kaupunkiympäristössä.

Onneksi minun ei tarvitse olla missään päättämässä, annetaanko jollekin organisaatiolle, henkilölle tai tutkimukselle apurahaa. Jossain edessä on kuitenkin se aika, kun itse pitäisi jonkinlaista anomusta pohtia ja kirjailla ja sitten jännittää, tippuuko euroja. 

8.10.2006

Ajattelun ja kritiikin puolesta

Anna Politkovskajan murha sai minut miettimään taas kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun merkitystä, niin viestinnässä kuin tieteen teossa ja sen arvioinnissa.

Koen, että eräs tärkeimpiä asioita, mitä yliopisto minulle opetti, oli nimenomaan kriittisyys. Tajusin, että tieteen tekijätkin ovat todella vain ihmisiä, ja tutkimusten taustalla voivat vaikuttaa mitä erilaisimmat seikat. Vaikka kuinka sanotaan, miten halutaan pyrkiä objektiiviseen totuuteen, niin silti tutkimuksen tulokset voivat olla vääristellyt. Tai kenties koko tutkimusasetelma on alun alkaen ollut virheellinen.

Ennen yliopistoa en esimerkiksi osannut samalla tavalla epäillä, etteikö jokin uutisoitu tutkimustulos olisi "totta". Nyt ensimmäinen reaktio helposti on se, että haluan tietää, miten tutkimus on tehty: mitä on kysytty, keneltä ja millä tavoin.  

Sen verran olen joutunut journalistinkin ohjeisiin perehtymään, että sananvapaus on tullut tärkeäksi arvoksi. Minusta ei tulisi koskaan Politkovskajan kaltaista, rohkeaa toimijaa ja valtakoneiston kriitisoijaa. Ja oma tutkimusalueenikin on sen verran turvallinen, että tuskin tässä kukaan edes sananvapauttani haluaisi rajoittaa.

Mutta silti: tiedekään ei olisi koskaan kulkenut eteenpäin, ellei joku olisi uskaltanut ajatella toisin. Myös itseni olisi oltava valmis siihen, että jos teen tutkimusta, niin kritiikki kohdistuu siihen, eikä itseeni. Se on ominaisuus, jossa minulla on vielä kehittämistä.

24.9.2006

Samat aiheet pysyvät

Filed under: Yliopistomaailmasta

Tämän päivän Hesarin 50 vuotta sitten -palstalla oli ote lehden silloisesta pääkirjoituksesta:

"Korkeakouluopinnot edellyttävät lahjoja, sitkeyttä ja määrätietoisuutta, vievät runsaasti aikaa ja tulevat varsin kalliiksi. Siitä huolimatta ne eivät avaa läheskään aina taloudellisia mahdollisuuksia, jotka olisivat paremmat kuin ei-akateemisille urilla tarjoutuvat. Nuorten tulevaisuuttaan suunnittelevien ihmisen tulisi oppia suhtautumaan näihin tosiasioihin johdonmukaisesti. Suunnittelemattomuus ja epäonnistuminen uran valinnassa merkitsee tappiota ei ainoastaan yksilölle itselleen, vaan myös yhteiskunnalle. Valintaa on usein vaikeuttanut tietämättömyys akateemisten urien yleisestä luonteesta, niiden avaamista toimialoista, etenemismahdollisuuksia ja taloudelliista tuloksista, jotka ne voivat antaa." 

Tämän teksin jälkeen kerrotaan Akavan julkaisemasta "Akateemiset urat" -oppaasta.  

22.9.2006

Tiedekahvila keskusteli tohtorikoulutuksesta

Filed under: Yliopistomaailmasta

Kuuntelin tänään kotipuuhastelun ohessa Yle Radio 1:ltä Tiedekahvilan keskustelun tohtorikoulutuksesta (ohjelman voi kuunnella podcastina Ylen sivujen kautta). Keskustelijoina olivat professori Kalle Michelsen Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta, professori Jukka Paakki, väitöstutkija Tanja-Maria Ranta Helsingin yliopistosta ja Hannele Huhtala Työterveyslaitoksesta.
 
Ei ohjelmassa mitään järin uutta tietoa aiheesta tullut, mutta ihan kiinnostavaa oli kuunnella esimerkiksi London School of Economicsista tohtoriksi valmistuneen Hannele Huhtalan tarinointia sikäläisistä tohtoriopinnoista. Suomalainen malli kun poikkeaa paljon anglosaksisesta tyylistä: ei taitaisi Englannissa kaltaisellani "harrastelijaopiskelijalla" olla pääsyä tohtorin tutkintoa tekemään.

Hieman yllätyin kuullessani, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jatko-opiskelijat ovat alkaneet Suomessa, ainakin jos ovat yliopistossa töissä, kutsua itseään tutkijoiksi. Tätä suuntausta pidettiin keskustelussa huolestuttavana, sillä väitöskirja on kuitenkin monelle vasta opettelua oikeaksi tutkijaksi. Minä tietysti miellän itseni nimenomaan jatko-opiskelijaksi, tutkijana en itseäni tohtisi tituleerata.

Keskustelussa käytiin tietysti läpi näitä jo muuten tuttuja teemoja: jatko-opinnot ovat joillekin kakkosvaihtoehto, kun töitä ei löydy; perinteisesti tohtorit työllistyivät automaattisesti yliopistoon, mutta nyt meininki on toinen; tohtoreista pari prosenttia on työttömänä (suuri osa kuulemma biotieteellisen alan ihmisiä); jatko-opiskelijoiden ohjaus ei Suomessa parhaalla mahdollisella tavalla toimi jne.

Lisäksi todettiin se, että kaikki tohtorit eivät työllisty koulutusta vastaaviin hommiin, ja joskus työllistyminen tohtorina on vaikeampaa kuin maisterina. Minä en ole mieltänyt, että mahdollinen tutkintoni toisi automaattisesti uralle nousua, sillä kuten ohjelmassa todettiin, niin ihmisten palkkaaminen eri tehtäviin vaatii muitakin ominaisuuksia kuin jonkun tietyn tutkintopaperin. Näinhän sen mielestäni kuuluukin olla: kokonaisuus ratkaiskoon. Toki toivon, että jatkotutkinto parantaa omaa osaamistani ja tätä kautta myös kiinnostavuuttani työnantajien silmissä.

15.9.2006

Tunnusten selvittelyä

Tänään pyöräilin tiedekuntaan selvittelemään käytännön asioita. Atk-helpin nuori mies oli mukavan avulias: vanhat, parin vuoden takaiset perustutkinto-opiskelijan käyttäjätunnukseni ja opiskelijanumeroni ovat edelleen voimassa, mutta tarvitsen jatko-opiskelijana laajemman käyttöoikeuden, kuin mitä nykyisillä tunnuksillani on. Tätä varten piti täyttää ja allekirjoittaa lomake ja kuskata se oman laitoksen atk-asioista vastaavalle, jonka pitäisi sitten palauttaa lomake jollekin toisaalle ja sitten saan tunnukset.

"Olen pahoillani, että tää yliopistobyrokratia on tällaista", nuori mies totesi. Sanoin, että eihän tämä mikään yllätys ollut, toki vielä muistan ne tietyt jäykkyydet käytännön asioissa.

Yliopiston on saanut pari vuotta sitten uuden intranetin, jonka käyttö pitää sitten uusien tunnusten saapuessa opetella.

Olisin halunnut lainata Viikin tiedekirjastosta myös kirjan, josta sen ainoa kappaleen piti olla hyllyssä. Ei näkynyt, eikä kirjastonhoitaja voinut muuta kuin pahoitella. Kirjastokorttinakin on vielä voimissaan vanha perustutkinto-opiskelijan kortti.  

Muutoin opiskelupäiviin on kuulunut erilaisten tekstien lueskelua, jonkinlaista tiedonhankintaa ja mietiskelyä. 

9.9.2006

Arvoisa vastaväittäjä

Tänään olin kuuntelemassa Tiina Huokunan väitöstä aiheesta Vallankumous kotona! - Arkielämän visuaalinen murros 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Menin paikalle, koska olin kiinnostunut kuulemaan aiheesta ja näkemään, millainen väitöstilaisuus on. En nimittäin ole koskaan aiemmin ollut Helsingin yliopiston väitöksiä kuuntelemassa, ja jotenkin tuntui, että nyt on syytä aloittaa.

Tilaisuus meni ilmeisesti varsin perinteisen kaavan mukaan. Mihinkään suureen vuoropuheluun väittäjä ja vastaväittäjä eivät yltyneet. Itse asiassa välillä tuntui, että vastaväittäjä kysyi jotain ja väittelijä vastasi johonkin aivan muuhun. Jos nyt joskus itse olen seisomassa väitöskirjani kanssa samassa tilanteessa, niin toivon, että tilaisuus on hieman räväkämpi.

Varsinainen kansiin laitettu teos on kiinnostava, pitää tutustua siihen vielä tarkemmin. Ja harvinaisen visuaalinen väitösteos: taittamiseen, kuviin ja ulkoasuun on nähty vaivaa.

– –

Olen taas tyytyväisenä todennut sen, miten hyvä ainevalinta kuluttajaekonomia on. Ihmisillä nimittäin riittää aihepiiristä omakohtaisia kokemuksia, joten jatko-opinnoista keskusteleminen aiheuttaa yleensä positiivisia reaktioita. Jokainen on kuluttaja ja pystyy jollain lailla kommentoimaan tätä kautta alan kenttää. Tietysti blogit ja niiden maailma ei ole tuttu, mutta helppo on keskustella esimerkiksi kunkin omasta suhtautumisesta kuluttamiseen ja kulutusvalintoihin.