Mari Koo - Blogeja, kulutusta ja jatko-opiskelua

Jotta tiedekunnassamme säilyttäisi jatko-opiskeluoikeuden, on vuoden sisällä opiskelijaksi hyväksymisestä jätettävä opinto- ja tutkimussuunnitelmat. Oma ensivuoteni lähenee loppuaan, ja mitään näkyvää en siis varsinaisesti ole saanut jatko-opintojen suhteen aikaan. Nyt sitten taas kirjoittelin tutkimussuunnitelmaa uusiksi, ja ajattelin ottaa kohteeksi muoti- ja trendiblogit ja niiden kulutuskirjoittelun. Olisi jo sentään hiukkasen rajausta aiheeseen.

Mutta näillä näkymin uhkaan jäädä ikuiseksi "väitöskirjaa aloittelevaksi". Täytyy myöntää, että pidän jatko-opintoja jonkinlaisena takaovena: jos ei ole muuta, niin voin aina sanoa tekeväni niitä (tosin enpä ole edes yhtään apurahaa anonut, joten mitään rahoitusta tai ulkopuolista porkkanaa tälle harrastukselle ei ole).

Toisaalta nautin kyllä akateemisessa maailmassa pörräilystä. Se tuo ajatteluun erilaista näkökulmaa ja syvyyttä, ja sen kautta toki saa luotua myös kontakteja. Joten ehkä jonakin päivänä otan ja repäisen, alan tosissani pakertaa (kunhan on oma talous kunnossa!) ja se väitöskirjakin voisi syntyä.

Tosin kynnys esimerkiksi tieteellisen tekstin tuottamiseen on kohonnut korkealle, ja englanniksi en koe osaavani kirjoittaa oikeastaan mitään järjellistä. Siis kyllä näitä ylitettäviä kynnyksiä riittää.

Mutta jos nyt ensiksi se opintosuunnitelma johonkin kuntoon ja tutkimussuunnitelma proffalle hyväksyttäväksi. Säilyisi sitten edes tämä jatko-opiskelijan kätevä status, heh.

Facebookista pöhistään nyt 

Ongelmansa on siinäkin, että nettimaailmassa tapahtuu niin paljon ja vauhdilla, etten malta keskittyä vain blogeihin ja niihin liittyviin aineistoihin. Tänäänkin huomasin lukevani Facebookia tarkastelevasta tutkimuksesta (Ellison & al. 2007), koska olen itsekin nyt jotenkin ryhtynyt ajattelemaan, että se on näistä monista SNS (Social Network Sites)  -palveluista jollain lailla omaan elämään sopivan tuntuinen (profiilini). Suomalaisten käyttäjien määrä Facebookissa kasvaa vauhdilla ja omiakin tuttuja liittyy mukaan yllättävän vauhdikkaasti.

Facebookin lähtöpaikkanahan on Yhdysvallat ja sikäläinen opiskelumaailma, jonka tietysti huomaa Facebookia käyttäessään. Kyseisessä tutkimuksessa ovatkin kohteena juuri opiskelijat ja heidän Facebookin hyödyntäminen. Tutkimus vahvisti sen käsityksen, jonka olin itselleni Facebookista muodostanut: sitä käytetään ns. offline-yhteyksien ylläpitoon eikä juurikaan uusien suhteiden luomiseen. Facebookia kyselyyn vastanneet käyttävät varsin ahkerasti: kyselyyn vastannet seikkailivat sivuilla normaalisti 10-30 minuuttia päivässä ja heillä oli 150-200 toveria listattuna.

"Online social network sites may play a role different from that described in early literature on virtual communities. Online interactions do not necessarily remove people from their offline world but may indeed be used to support relationships and keep people in contact, even when life changes move them away from each other."

Itse en ole hirveän aktiivinen ollut näillä missään sivustoissa. Minun "offline"-lähipiirissäni on kovin monia sellaisia, jotka eivät ole juurikaan mukana "online", joten sikäli kaikki SNS-sivustoni kontaktit ovat toistaiseksi pitkälti samojen henkilöiden kanssa verkottumista, ja erityisesti tietysti blogeista tuttujen kanssa. Eli siis kontakteista puuttuu monta oikeasti minulle todella tärkeää ihmistä, ja sitten mukana on myös niitä, joita en ole koskaa edes tavannut ja joihin offline-yhteyskään ei välttämättä ole kovin vahva.

Joten Esinetarinoissa olevalle toteamukselle on helppo nyökytellä:

"Sellaista päivää ei tule, että kaikki hyppäävät Facebookin sivuilla klikkailemassa send me a beer -ikoneita. Sen sijaan ihmiset varmasti keskittyvät niihin mahdollisuuksiin, joilla saa höystettyä päiväänsä hieman vakavammin ajatuksin. Ne pitäisi saada näkyviin, jotta touhun mielekkyys kantaa hypen yli. Sielukkaat palvelut elävät kyllä."

(Facebookiin liittyviä muiden blogaajien lausahduksia kokosin tuonne TalSan Omaan sanaan ja varmaan teen sitä jatkossakin osuvien kommenttien tullessa kohdalle).  

Hesarin Talous-osiossa (E 3) toimittaja on vienyt Nordean yksityistalouden ekonomistin Tarja Svartsrömin ostoskierrokselle Helsingin keskustaan. Otsikko "Shoppaile vain - mutta kohtuudella" kuvaa hyvin sitä, miten kuluttamisen "äänitorvet" tällä hetkellä kuluttamisesta puhuvat.

Tarja Svartsrömin on opiskellut yliopistossa pääaineenaan kuluttajaekonomia, kuten minäkin. Jutusta tunnistan hyvin samoja piirteitä suhteessa kuluttamiseen, kuin mitä itselläni on: ei tiukkapipoista hintasyynäystä, mutta tiettyä tarkkuutta tuloista ja menoista, sallitaan nautinnot, kiinnitetään huomiota huomaamatta ympärillä vallitsevaan kulutuskulttuuriin. Ja nämä asiat ovat niitä, joita varmaankin lähes jokainen kuluttajaekonomisti toistelee.

Usein ihmiset minullekin ihmettelevät sitä, että en ole jatkuvasti hintatietoinen, myönnän törsänneeni tai tehneeni huonon ostoksen. Kun pitäisihän sitä kuluttajaekonomistin osata säästää ja sijoittaa!

Toisaalta monia tuntuu hämmästyttävän se, miten laaja-alaisesti näen kulutuksen ja kuluttamisen. Tätä olen koettanut tuoda esiin myös Kulutusjuhla.comissa: yhteiskunnassa raha ja aika ovat merkittävät, rajalliset resurssit, ja niiden kautta lähes mikä tahansa asia voi kytkeytyä kuluttajaekonomistin maailmankuvaan. 

Jos esimerkiksi luen kyseistä päivän Hesaria, löydän sieltä helposti useita kuluttaja-artikkeleita:

• "Arki on tärkeintä 25 vuoden kuluttuakin" (A 5, Näin Suomi muuttuu -sarjan päätösjutussa pohditaan mm. kotien varustelusta tulevaisuudessa).
• "Ylen hallituksen puheenjohtaja jätti tv-luvan maksamatta" (A 5, sisältää myös tietoiskun tv-maksusta)
• "Silpputyöstä pienet tienestit" (A 9, ns. prekariaatti-aktiivien tuloja ja veroja selvittävä juttu, kainalojuttujuna "Katainen tienaa oppositiojohtajista parhaiten.")
• "Haatainen: Äitien työmarkkina-asemaa vahvistettava", (A 11, Haatainen haluua nostoa alle kolmivuotiaiden lasten osittaiseen hoitorahaan)
• "MedOne purkaa Helsingin hammashoitojonoa", (A 16, kunnallisen hammashoidon avuksi ostetaan palvelut yksityiseltä)
• Kaupungin laita -kolumni "Asunnottoman Reiman aattopäivä Helsingissä 2006" (A 19, Kimmo Oksasen tarina asunnottoman arjesta)
• "Taasko meillä on vuoden 1989 asuntobuumi?" (A 21, verrataan asuntojen hintojen tasoa, velanottoa yms. nyt ja vajaat 20 vuotta sitten)
• "YTV antoi palkinnon vaateketjulle jätteiden vähentämisestä" (A 21, KappAhl on kierrättänyt somisteita kouluihin ja päiväkoteihin)
•  "Muotoilija Kaj Franck oli joka kodin astioiden suunnittelija" (A 25, Kenen kadulla asut? -juttusarjaa, jossa kerrotaan Franckin käyttöesineiden suunnitteluperiaatteista) 

Tässä siis oli pelkkä Hesarin A-osio, eli antanee kuvaa ajattelumallistani. Kulutus on mukana myös yhteiskunnallisissa päätöksissä, historiallisissa katsauksissa, ajankäytössä, verotuksessa jne.

Lisäksi lehdessä on tietysti myös mainontaa, jota myös seuraan mielenkiinnolla ja pohdin sen merkitystä ja vaikutuksia. Varmasti näin tekevät myös monet muut, ihan tavalliset kuluttajat, mutta tietysti koulutustausta tuo mukanaan toisentyyppistä pohjaa pohdinnoille. 

Lähiaikoina olen muutamaan otteeseen keskustellut aiheesta "miksi kirjoitan blogeja ja miten minulla on siihen aikaa". Tietysti myös viikon takainen blogimiitti, Turun reissu, keskustelut blogaavien tovereiden kanssa, parhaillaan kesken olevat kirjat (Scoble & Israel: Naked Conversations; Gilmor: We the Media: Grassroots journalism by the People, for the People)  ja esimerkiksi blogeissa tapahtuneet identiteettipaljastukset ja pohdinnat (PA esittäytyi lehtiartikkelin avulla, alkaen s. 8, Sun Äitis tunnusti olevansa PA:n äiti) vaikuttavat siihen, että mietin asiaa vielä tavallistakin enemmän.

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, aloitin blogien lukemisen joskus vuonna 2003, Mieto marinadi -blogin vuonna 2004, vuotta myöhemmin kulutusblogin (nykyinen ryhmäblogi Kulutusjuhla.com) ja sitten tänä syksynä tuli tämä kolmas blogi.

Vähemmän muuta mediaa

Kysymykseen, miten minulla on tähän aikaa, vastaan yleensä, että minulla ei ole televisiota. Se on tietysti osatotuus. Sen parituntisen, jonka keskivertosuomalainen käyttää television äärellä, vietän netissä, ja enemmänkin. Tietokone ja nettiyhteys ovat koko ajan päällä, kun olen kotona. Myös palkkatyöni tapahtuu suurelta osin tietokoneella, ja päivän mittaan tsekkaan esimerkiksi Ampparit.com -palvelun kautta uutisia. Blogejakin vilkaisen, kun koen tarvitsevani taukoa työstä. 

Luen paljon blogeja: asiaa, pohdintaa, hauskutusta, tuttujen kuulumisia. Onneksi nyt voin perustella toimintaani tällä jatko-opiskelullani. Toki blogien lukeminen vaikuttaa siihen, että luen jotain muuta vähemmän, eli romaanikirjat eivät tällä hetkellä kovin hyvin tunnu mahtuvan edes yöpöydälle.

Blogien avulla koen saavani paljon sellaista tietoa, jonka hankkiminen muutoin ei onnistuisi yhtä näppärän huomaamattomasti. Päivän puheenaiheet, viimeisimmät uutiset, nettimaailman kehityskulut ja vastaavat pyörivät blogikirjoituksissa, ja niistä jää jälkensä. Toki myös paljon tärkeää ihmisten elämään yleisesti liittyvää pohdintaa, jonka taas koen henkilökohtaiselle kehittymiselle arvokkaana.

Henkilökohtainen ote ja tyyli 

Mikä blogeissa sitten kiehtoo? Se, että niissä kuuluu kirjoittajan ääni. Perinteinen journalismi on pyrkinyt objektiivisuuteen, mutta blogissa sitä ei tarvitse kenenkään tehdä.

Blogit tarjoavat mahdollisuuden peilata omia ajatuksia ja tekoja. Tietysti virtuaalisessakin maailmassa helposti kommunikoi eniten niiden kanssa, jotka kokee jollain lailla samanmielisiksi: en ainakaan itse jaksa lukea niitä blogeja, joiden kirjoittajan arvomaailma tuntuu poikkeavan omastani merkittävästi.

Mutta silti erilaisten blogien lukeminen avartaa omaa ajattelua. Samalla tekee hyvää havaita, että kiinnostavan blogin kirjoittaja voi olla yhtä lailla mies kuin nainen, 16-vuotias lukiolainen tai viisikymppinen kotiäiti.

Yhdessä yksin? 

Se, että suomalaista blogia kirjoittava on tyypillisesti alle 35-vuotias sinkku, ei liene suuri yllätys. Yksin asuvien kotitalousten määrä kasvaa, ja tietysti sinkulla on melkoinen vapaus valita oma ajankäyttönsä. Blogien kautta voi luoda virtuaalista verkostoa, jonka avulla tuntee kuuluvansa johonkin ryhmään. On helpottavaa lukea, että Kerma on havainnut samat sinkkuuden varjopuolet kuin itse tai ilahtua, kun Viisari hehkuttaa ihastustaan.

Blogi tarjoaa tietysti myös jonkinlaista väylää luoda ns. IRL-suhteita muihin. Tällä hetkellä Hurinan lanseeraama treffimeemi on levinnyt moneen blogiin. Lisäksi eri kaupunkien miitit (esim. Oulun blogimiitit) tarjoavat mahdollisuuden tavata kasvokkain.  

Miitit ovat johtaneet blogeissa sisäpiiri-termin käyttöön. Ilmeisesti tämä alkoi aikanaan siitä, että miiteissä jotkut miiteissä käymättömät blogaajat kokivat, että erityisesti Helsingin Kalliossa järjestetyt tapahtumat olivat pienen porukan omaa juttua, ja muita katsottaisiin hieman nenänvartta pitkin. Nyttemmin sisäpiiri on lähinnä vitsikkyyttä tavoitteleva termi, jota miiteissä käyvät itse viljelevät.

Itse osallistuin ensimmäiseen miittiini reilu vuosi sitten, ja nyt minunkin on kuvailtu olevan "blogiskenen sisäpiiriä". Luulen, että tunnistaisin naamalta yli viisikymmentä blogaajaa: heidän oikeita nimiään en välttämättä tiedä, mutta blogit kylläkin. Lisäksi olen muutamaan tutustunut muiden yhteyksien kautta. Tästä verkostosta on hyötynsä myös muussa elämässä, kuten aina kontakteja luotaessa.

Blogaaminen harrastuksena tuo jonkinasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaikka ihmiset muuten olisivatkin erilaisia. Toiselta blogikirjoittajalta voi kysyä neuvoa tai vinkkiä, jos uskoo, että toinen hallitsee juuri sen osa-alueen hyvin.

Kirjoittamisen vimma

Suuri syy blogien pitämiselle on tietysti halu kirjoittaa. Olen aina kirjoittanut enemmän tai vähemmän ajatuksiani, ja kirjoittaminen on minulle tapa selventää päätäni, oppia uutta ja jäsentää tunteita tai mielipiteitä. En koe olevani luova kirjoittaja, mutta asiateksti syntyy luontevasti ja vaivatta.

Yhden blogitekstin kirjoittaminen ei normaalisti vie kovinkaan paljon aikaa (ehkä varttitunnin), mutta toisaalta nämä pidemmätkin pläjäykset ovat niihin käytetyn ajan arvoisia. Mieto marinadi -blogin vanhoja tekstejä lukiessani palautan mieleeni sen hetken ja ne fiilikset.

Toisaalta Kulutusjuhla.com on oman kuluttajuuteen liittyvän ammattitaidon ylläpitoa. Kun kokoan sinne ajankohtaisia uutisia, pohdin kulutuskäyttäytymista tai arvioin ostoksiani, niin samalla pääsen hyödyntämään sitä osaamista, joka oman opiskelun ja kiinnostuksen kautta on kertynyt.

Tämän Opintoputki-blogin toivon auttavan minua opiskeluissani eri tavoin. Kirjaan ylös opintojen eteeni tekemät konkreettiset toimenpiteet, pistän mieleen kiinnostavia tutkimuksia tai muuta tutkimusta ja samalla olen "pakotettu" tekemään jotain opintojeni vuoksi. Edes kirjoittamaan tällaisia tekstejä.

Lisäksi saan muilta kommentteja, jotka omalta osaltaan pistävät ajattelemaan ja toimimaan. 

Vaivatonta ilman velvoitteita

Olen pohtinut sitä, miten blogikirjoittamiseni muuttuisi, jos joku maksaisi minulle tästä. Äskettäin Veloenan blogi siirtyi Suomen Kuvalehden alle, ja hän on ilmeisesti saanut ohjeeksi jatkaa kirjoittamista samaan tyyliin kuin ennen.

Kulutusasiaa uskoisin kirjoittavani helposti samalla tavoin kuin tähänkin asti. Muusta blogaamisesta on vaikea kuvitella saavansa maksua. Kuluttamisasioissa koen sentään olevani jonkinlainen asiantuntija, ja tällöin tuntuisi oikeastaan ihan luontevalta, jos jokin muu media siitä maksaisi.

Mutta toki epäilyttää, että sitten, kun kirjoittaminen muuttuisi harrastuksesta "pakoksi", ei se enää olisi niin kivaa ja kiinnostavaa.

Epäilemättä jatkossa yhä useampi taho bongaa hyviä blogeja ja tarjoaa mahdollisuutta kirjoittaa maksua vastaan. Tässä on monta hyvää puolta, sillä jo kyntensä näyttänyt blogaajaa on varma valinta: blogikirjoittaminen ainakin itselläni on yhtä lailla vaatinut opettelua kuin mikä tahansa muukin toiminta.

Ns. blogiskenessä tunnetulla blogilla on jo myös vakiintunut lukija- ja linkkaajakuntansa. Tuntuu, että blogaajat suhtautuvat hieman nihkeästi eri medioiden toimittajien blogeihin, vaikka toki tässäkin poikkeuksensa.

Blogina ei varmasti kannattaisi edes esitellä mitä tahansa toimituksen Ajankohtaista-sivustoa: esimerkiksi Kauneus ja Terveys -lehden Nyt-blogi on mielestäni ainakin tähän asti ollut vain tuotepuffien esiintuomista ilman toimittajan esittämää pohdintaa tai kritiikkiä. Se mielestäni kuuluu jollain lailla hyvään blogiin.

Anonyymistä nimeen ja naamaan 

Kirjoittamiseni tapa ja tyyli on reilun kahden vuoden aikana muuttunut monestakin syystä. Ensin aloitin anonyymisti Marinadina, en kertonut blogistani juuri kenellekään enkä tuntenut ketään blogaajaa. Silloin teksti oli ehkä tietyllä tavalla usein arkipäiväisemmin kirjoitettua, sitä päiväkirjamaista tyyliä.

Nyt kolmen blogin parissa, ei-anonyyminä olen omaksunut kaksi blogi-identiteettiä: on Marinadi, joka pohtii, hihittää, taivastelee ja häröilee jokapäiväisen elämänsä parissa, ja sitten Mari Koo, joka on kuluttaja-opiskelija-tiedonjakaja.

Marinadikaan ei kerro yksityisistä asioistaan kuin pintavedoin, koska en koe tärkeäksi tilittää maailmalle julki elämäni kaikkia ongelmia tai onnellisuuksia. Itse pystyn palaamaan vanhojen tekstieni aikaisiin olotiloihin ilman, että muille kerron mitään siitä, mitä minulle on tapahtunut.

Anonyymiteetin "menetys" on oikeastaan ollut helpottavaa. Enää ei tarvitse miettiä, mitä oikeastaan voi kirjoittaa, jos esim. joku tietty henkilö eksyisi blogiin ja tunnistaisi sen minun tuotoksekseni. Nyt raja piirtyy jokseenkin automaattisesti.

Rakkaat lukijat, kommentoijat ja tilaajat

Julkista blogia kirjoittava haluaa sille myös lukijoita. Blogilistan sijoituksia ja tilaajamääriä seurataan enemmän tai vähemmän tiiviisti, ja erityisten kävijälaskureiden ja linkkaustietoja välittävien palveluiden (kuten Technorati) avulla saa selville, mainitseeko joku omassa blogissaan minun blogini.

Toiset väittävät, ettei omalla listasijoituksella ja lukijamäärällä ole mitään merkitystä. Minä myönnän, että on mukavaa, kun Mieto marinadi kiinnostaa tällä hetkellä noin kahtasataa Blogilistan käyttäjää suosikkiruksin arvoisesti. Harmittaa, ettei Kulutusjuhla ole vielä tavoittanut samaa lukijämäärää, sillä tietysti koen Kulutusjuhlassa olevan asian merkitykselliseksi.

Sen sijaan tässä blogissa lukija- ja tilaajamäärä eivät ole niin tärkeitä (vaikka toki niitäkin seuraan), vaan oleellista minulle on tietää, että tätä blogia lukevat ovat asiastani aidosti kiinnostuneita. Eli ovat kai jollain lailla kohderyhmää.

Kommentit ovat minulle jokaisessa blogissa tärkeä ja ilahduttava asia. Pakko tosin myöntää, etten itsekään nykyisin varmaankaan kommentoi yhtä ahkerasti kuin blogaamista aloittaessani. Nyt lukulistallani on niin monta blogia, että jo pelkkä lukeminen vie aikaa. Kommentointiin ei tunnu olevan sitä lisäminuuttia tai paria, vaikka kirjoittaja olisi ilmaissut asiansa erinomaisesti ja itse nyökyttelee ruudun äärellä. 

Blogilistalla jylläävät tällä hetkellä runsaslukuisesti neuleblogit. Käymieni keskustelujen perusteella moni ei-neuleblogaaja toivoisi, että nämä harrastusblogit voisi rajata pois muista listauksista, edes siltä omaltaan.

Oma napa lähin ja tärkein

Välillä tietysti on pakko muistuttaa itseään siitä, että vaikka tiiviisti pyörin blogien parissa, niin eivät ne tavallisella kaduntallaajalle eivätkä monelle tutullenikaan kerro yhtään mitään. Tämä on harrastukseni, joka ehkä näyttäytyy omituisena monien silmiin, mutta koen saavani tästä jotain sellaista, että tämä on kaiken käytetyn ajan ja vaivan arvoista.

Tämä oli tähänastisen blogihistoriani pisin ja aikaavienein teksti. Ja on minulla ihan oikeasti muutakin elämää! 

- - - 

Blogisanastoa on puolileikillisesti kerännyt ja suomentanut Kirokuru. Itse olen nyt siirtynyt "blogaamaan" yhdellä geellä, ja en ihmettelisi, jos kohta kiinnyn sanaan "blogisti".  

Olisihan se hienoa, jos voisin kirjoittaa, että olen tänään opiskellut tehokkaasti. Mutta ehkä pääsen sen tekemään jonakin toisena päivänä!

Mutta henkistä vahvistusta jatko-opinnoille kuitenkin sain. Iltaan kuului Kuluttajaekonomistit ja -teknologit Cotes ry:n syyskokous, ja olen kyseisessä pikkuyhdistyksessä tiedottajana. Taaskaan suuren suurta joukkoa ei ollut koolla, mutta jotenkin on silti todella mukavaa nähdä "oman alan" ihmisiä. Siitä saa uskoa, että ehkä minunkin jatko-opinnoissani on joku järki, koska on muitakin, joita nämä kuluttaja-asiat kiinnostavat.

Mutta edelleen puhun jatko-opinnoistani ehkä jopa aavistuksen vaivaantuneena, koska en koe, että olisin vielä mitenkään kunnolla tätä urakkaa aloittanut.

Hetkittäin on silti iskenyt tunne, että ei minun väitöskirjani koskaan valmistu, en osaa, ei minusta ole tutkimaan, en hallitse asioita, ei tämä ketään edes kiinnosta. Siksikin on tärkeää tavata samanhenkisiä ihmisiä.  

Tuttavat ovat viime aikoina välillä kyselleet, olenko jollakin kurssilla tai vastaavalla, kun kerran pidän opiskelupäiviä. Joudun aina kertomaan, että en ole, vaan opiskeluni on hyvin aluillaan ja kaiken kaikkiaan se tulee olemaan aika lailla itsenäistä puurtamista.

Kummallisen syvässä sitä silti itsessäkin roikkuu käsitys siitä, ettei pelkkä lueskelu ja satunnainen muistiinpanojen tekeminen ole "oikeaa" opiskelua. Pitäisi vähintään kirjoittaa esseetä, lukea tenttiin tai istua luennolla.

Koetan siis muistuttaa itseäni siitä, että suoritan jatko-opintoja ennen kaikkea itseäni varten, ja olen tästä mahdollisuudesta hyvin tyytyväinen. Kyseessä on ikään kuin harrastus, josta minulle ei kukaan mitään maksa (ainakaan toistaiseksi, ehkä sitten aikanaan jonkun apurahan saan). Siis ei ole syytä rynnätä jollekin kurssille vain siksi, että saisin jonkun opintopisteen. Lisäksi minulla ei muutenkaan ole mitään kiirettä pakertaa tutkimusta kasaan. 

Nyt on loppuviikosta taas aikaa panostaa opintoihin. Olen kirjannut ylös ajatuksia ja tehtäviä asioita, joten eiköhän jotain synnykin.

- - -

Lauaintaina on Megapolis 2021 -tapahtuma Vanhalla ylioppilastalolla ja Ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa -seminaari. Miten kaupunkilainen kulutus ratkaisee kehitysmaiden ympäristöongelmat? -aihe kiinnostaa erityisen paljon, ja aion mennä paikalle kuuntelemaan ja katselemaan.

Kiinnostustani osallistua tilaisuuteen kasvattaa myös se, että sain blogieni ansiosta pyynnön osallistua vastaavaan tilaisuuteen paneelikeskustelijana Turussa 26. lokakuuta. Tietysti lupauduin mukaan, sillä ainakin se on hyvää kokemusta julkisesta puhumisesta. Kun pääsee keskustelemaan itseään lähellä olevista teemoista, niin vielä parempi!  

Lienee paikallaan selventää, miten olen itse päätynyt blogien pariin ja ns. Blogistaniaan.

Kun nyt mietin nettihistoriaani, niin olen aina ollut netissä kiinnostunut sen mahdollistamasta kommunikaatiosta. Perehdyin sähköpostiin ja internetiin vuonna 1996, kun opiskelin viestintää kansanopistossa: räpelsin mm. kotisivun, mutta koodaamista en osaa edelleenkään.

Samoin innostuin silloin irkkaamisesta, mutta tämä vaihe kesti vain puolisen vuotta. Vieraiden ihmisten kanssa kirjoittelu ei kuitenkaan ollut riittävän kiehtovaa, enkä sittemmin ole chättailyyn tai IRC:n maailmaan palannut. (Käytän kyllä pikaviestinpalveluita tuttujen kanssa yhteydenpitoon.)

Opiskelin vuosina 1997-2000 ammattikorkeakoulussa Jyväskylässä. Näinä vuosina sähköposti juurtui käyttööni, ja tutustuin keskustelupalstoihin. Käytin nettiä koulusta ja kirjastosta, omaa tietokonetta minulla ei ollut. Vuonna 2000 pidin ensimmäistä nettipäiväkirjaa Nolla.net -sivustolla: en itse ole koskaan minkäänlaista lautailua harrastanut, mutta seurasin harrastusta sivusta. Päiväkirjan pito kuitenkin  tuolloin lopahti.

Syksyllä 2000 muutin Helsinkiin, olin vajaan vuoden töissä sihteerinä ja syksyllä 2001 aloitin kuluttajaekonomian opinnot. Yliopistoaikana minulla oli omat kotisivut, mutta omaan asuntoon avasin nettiliittymän vasta vuonna 2003. 

Jossain vaiheessa innostuin aktiivisemmasta liikuntaharrastuksesta ja kiinnostuin mm. ravintoasioista. Netti oli tietysti tuonteva tapa tiedonhankintaan. Tätä kautta päädyin lukemaan blogeja, sillä seurasin aktiivisesti Katri Mannisen Kutri kuntoon -projektia.

Kun olin noin vuoden ajan seuraillut Blogilista.fi:n edeltäjän, Pinserin listan, blogeja, päätin lopulta pistää omankin blogin pystyyn. Kesällä 2004 aloitin Mieto marinadi -blogin. Pidin blogia ensimmäisen puoli vuotta ilmoittamatta sitä blogilistalle, sillä halusin varmistua, että minusta on kirjoittamaan säännöllisesti.

En kertonut blogistani tuolloin kuin parille ihmiselle. Koin, että oma blogi on jotenkin nörttimäistä ja omituista: pitää kai olla vähän outo, jos haluaa kirjoitella julkisesti itsestään. Alkuvaiheessa blogini oli siis ns. selkästi anonyymi, enkä kuvitellut, että paljastaisin omaa nimeäni tai naamaani blogissa. Jossain vaiheessa kuitenkin kerroin yhä useammalle kaverille blogistani, ja näin tarjosin heille mahdollisuuden lukea kuulumisiani.

Oma blogi ja blogipersoona sulauttivat minut tiiviisti blogiyhteisöön. Kommentoin muiden blogeja Marinadin nimellä, ja vastaavasti tietysti sain kommentteja muilta blogaajilta. Syyskuussa 2005 pohdin blogaamista meemin ansiosta.

Syksyllä 2005 päätin perustaa toisen blogin kuluttajakirjoitteluun. Näin alkoi Kuluttavasta elämästä, jota kirjoitin etunimelläni: koin, että Marinadi ja Mari ovat kaksi eri puolta minusta.

Kyseinen syksy toi mukanaan myös muita uusia asioita blogaamiseeni liittyen. Osallistuin ensimmäistä kertaa blogimiittiin: en tuntenut ennestään ketään "todellisessa elämässä", mutta uteliaisuus voitti. Näin taas vähensin omaa anonyymiteettiäni.

Lisäksi Mieto marinadi -blogi mainittiin Ögonaböj-tv-ohjelmassa, ja sehän oli minusta hämmentävää.

Blogit alkoivat vuonna 2005 kiinnostaa suomalaista mediaa yhä enemmän (kuten Jere Majava kertoo gradussaan, s. 27) . Maaliskuussa vuonna 2006 hätkähdin, kun löysin Kauppalehti Pressosta maininnan omasta kulustusblogistani.

Pari viikkoa myöhemmin sain sähköpostin Ylen aamu-tv:n toimittajalta, ja minua pyydettiin seuraavan päivän lähetykseen keskustelemaan netin kuluttaja-aktivismista. Tällöin tietysti menetin sen anonyymiteetin, mikä minulla oli aiemmin oli ollut, ja harrastukseni paljastui laajemminkin tuttavapiirille.

Tämän jälkeen päädyin siihen, että kuluttaja-asiaa voisi kirjoitella isommalla porukalla. Hankin Kulutusjuhla.com -domainin ja sain tähän ryhmäblogiin mukaan nuoria miehiä.

Kesän mittaan sitten kypsyttelin ajatusta jatko-opinnoista, ja olikin taas aika aloittaa uusi blogi eli tämä Kuluttajuuden opintoputkessa.

Koska blogipersoonani on muuttunut nimensä ja naamansa esiintuovaksi, niin myös Mieto marinadi -blogi on tyylillisesti muuttunut. Tämän vuoksi olen sieltä poistanut vanhoja kirjoituksia, sillä olen kokenut ne jollain lailla liian henkilökohtaiseksi ja paljastavaksi omalla nimellä kerrottavaksi. Tämä "hömppäblogini" on siis esimerkki siitä, miten blogin kirjoittaminen alkaa, miten se kehittyy ja miten oma suhtautuminien blogeihin, muihin blogaajiin ja Blogistaniaan muuttuu.

Olen tietysti myös joutunut pohtimaan samoja kysymyksiä kuin kaikki muutkin blogaajat: mistä kirjoitan ja miksi, miten avoimesti, pidänkö henkilöllisyyteni salassa jne.

Samalla tietysti näkyy, miten tutkimusaihe löytyy omasta harrastuksesta.  

– –

Wikipedian artikkeli blogeista.  

Blogilista.fi:n neuvot blogin perustamiseen.  

 

Olen tässä joutunut tietysti perustelemaan jatko-opintopäätöstäni niin itselleni kuin tuttaville: miksi vakituisessa, hyvässä työpaikassa oleva nuori nainen haluaa vähentää työntekoa ja käyttää aikaansa väitöskirjan valmisteluun?

Suurin syy on halu kehittää itseään ja oppia lisää. Pidin paljon opinnoistani yliopistolla, vaikka aloittaessani vuonna 2001 olin päättänyt, että tavoitteena on valmistua mahdollisimman nopeasti. Toki maisterin paperin sain ulos varsin vauhdikkaasti (tammikuussa 2004), mutta en ollut osannut aavistaa, millaista mielihyvää akateemisessa maailmassa opiskelu minulle voi tuottaa. Gradua tehdessä koin onnistumista ja nautin siitä, kun huomasin pystyväni hyödyntämään sitä teoriapohjaa, jonka olin kuluttajaekonomian perus- ja aineopinnoissa saavuttanut.

Toki päätökseeni ovat vaikuttaneet myös käytännöllisemmät seikat. Työni ei varsinaisesti liity kuluttajaekonomiaan, joten en ole tätä osaamista päässyt hyödyntämään. Lisäksi elämäntilanteeni sallii nyt hyvin joustamisen opintoihin. Koen, että minulle sopii pitkäjänteisempikin opiskelu sen sijaan, että vain kävisin lyhyempiä kursseja.

Pidän itsenäisestä työskentelystä, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Tuleva tutkimusaiheeni eli blogit ovat tulleet minulle tutuksi viime vuosina, ja koska käytän vapaa-aikaani niiden parissa muutenkin, niin miksipä en hyödyntäisi aikaa myös muutoin.  

Toki mukana on ripaus kunnianhimoa, samoin kuin ajatusta siitä, että jos jotain haluaa tehdä, niin se on syytä tehdä nyt, koska ei voi tietää päiviensä määrää. Kokeilen tätä nyt, jottei jää varaa jossitteluun "olisiko sittenkin pitänyt…"