Mari Koo - Blogeja, kulutusta ja jatko-opiskelua

Tänään suuntasin Luftiin kuulemaan Yritys 2.0 -kirjan porukan keskustelua. Itse en ole ollut mitenkään mukana tässä projektissa, lähinnä välillä vain vilkuillut, miten homma edistyy. Mutta nyt oli mahdollisuus nähdä ja kuulla Teemu Arinaa, jonka blogia olen kiinnostuksella seurannut.

Tein Luftissa muistiinpanoja, ja lupasin, että jotenkin jaan ne (valitettavasti en päässyt Lufitsta verkkoon, muuten olisin tietysti naputellut Jaikuun). Kun se sitten julkisesti kerrottiin koko porukalle, niin iski paineet, että pitäisi kirjoittaa jotenkin fiksumpaakin yhteenvetoa. Mutta onneksi oma blogi on oma blogi, joten teen kuten aina eli fiiliksellä menee tämäkin kirjoitus.

Lisäys 13.9. Teemun teksti ja esitysslidet löytyvät nyt hänen blogistaan.

Vuorovaikutuksesta syntyy suuria 

Teemun esityksessä yhtenä pääkohtana ja keskustelun herättäjä oli hänen Organisaatio 2.0:n vertaaminen ihmiskehoon.

Tässä ajattelussa luusto on yhtä kuin infrastruktuuri (yritysten taloushallintajärjestelmät jne): näitä standardisoituja ratkaisuja tarvitaan sujuvaan toimintaan.
Mutta meidän pitää olla kyvykkäitä reagoimaan ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin: ihmiskehossa tätä edustavat aistit, ja webissä yhtä lailla pitää pörrätä tietääkseen, mitä siellä tapahtuu (sosiaalinen bookmarkkaus jne.)
Hermoverkko vastaa jakamista ja löytämistä, kuten syötteet.
Aivoja edustavat mm. wikit, tietojen yhdistäminen ja jakaminen, tägääminen.

Teemu korosti koko esityksessään kommunikaation tärkeyttä kaikessa toiminnassa. Tässä vertauksessa se vastaa verenkiertoa. "Hengen luo lopulta vuorovaikutus", Teemu tiivisti.

Lisää luonnontieteellistä vertauskuvallisuutta tuli siitä, kun Teemu kertoi ajatuksen (kenen tämä oli, se jäi minulta merkitsemättä muistiin) siitä, että yritykset ovat kuin soluja, joissa solukalvon avulla pyrkivät pitämään tiukkaa rajaa muuhun maailmaan. Blogit kuitenkin puhkovat tähän kalvoon reikiä, ja yritykset voivat siitä myös hyötyä. Esimerkiksi yritys saa blogin avulla kasvot, jonka ansiosta se tulee asikkaille läheisemmäksi. On ikään kuin vaikeampaa vihata yritystä, joka viestii henkilöidyllä blogilla.

Fiksut ja vielä fiksummat käyttäjät 

Kuluttajuuteen liittyen Teemu toki puhui myös open source -ratkaisuista ja niiden innokkaista kehittäjistä, crowdsourcingista ja ylipäätään asiakkaiden mukaanottamisesta. Ihmiset joka tapauksessa jakavat kokemuksiaan ja tietojaan netissä, niin miksipä sitä ei hyödynnettäisi esimerkiksi käyttöohjeiden laatimisessa. Toki tässäkin taas todettiin niitä vanhoja tuttuja asioita eli sitä, etteivät kuluttajat osaa välttämättä kertoa, mitä haluavat, koska oma kokemuspiirimme on rajallinen. Toisaalta käyttäjät kuitenkin saattavat löytää tuotteille sovelluksia, joita sen kehittäjä ei olisi itse osannut ajatella. 

Teemu muistutti siitä, että teknologiat ovat "ruumiimme jatkeita", kuten auto on jalkojen jatke. Teknologiat saavat näkemään asioita uudella tavalla, mutta ylipäätään pitää luoda prosesseja, sillä pelkkä tekniikkahan ei tietysti riitä.

Ihmisen evoluution seuraavana askeleena Teemu esitti verkottuneen ihmisen, Homo Contextus. Aivojen koko kasvaa virtuaalisesti: ihminen ylittää fyysisen vuorovaikutuksensa rajoitteet modernin teknologian avulla ja hajauttaa tietoisuuttaan. Näin voidaan myös ratkaista suurempia ongelmia kuin yksilöinä kykenisimme.

- - -

Teemun puheenvuoro nostatti kommentteja erityisesti ansaintaan ja tekemisen motiiveihin liittyen. Tätä keskusteluahan tietysti käydään nyt vähän kaikkialla. Lisäksi myös pohdittiin ylipäätään webin tulevaisuutta. Teemu totesi, että varovainen on toki syytä olla ja menneisyyttä pitää tuntea, vaikka tulevaisuutta rakennetaankin.

Tutkijat blogaamaan!

"Virallisemman" osuuden jälkeen jäin vielä rupattelemaan yleisesti. Teemun kanssa tuli vielä puheeksi sekin, etteivät Suomessa asiantuntijat vielä kovin merkittävästi blogaa. Ja yksi puutteellinen ryhmä ovat tutkijat, joita on ilmeisesti vaikea vakuuttaa siitä, että blogaaminen olisi hyödyllistä. Tieteellisessä maailmassa elää vahvana pelko siitä, että "joku varastaa" ideat ja ajatukset. Netissä kuitenkin on se hyvä puolensa, että jälkikäteen voi kohtuullisen helposti todistaa ilmaisseensa ajatuksen ensimmäisenä.

Ja itse tykkään tietysti myös siitä, että lähteet on helpompi löytää ja linkitysten kautta myös niiden julkituominen on vaivatonta.  

Opiskelijat kampanjoivat Facebookissa ja saivat brittiläisen pankin perumaan suunnitellun korkojen noston, kertoo BBC:n uutinen (via Digivirta, jossa tarkempi selostus suomeksi).

Tuhannet opiskelijat uhkasivat HSBC-pankkia boikotilla Facebookissa. He perustivat yhteisön, johon nopeasti liittyi yli 5000 jäsentä. Tämä sai pankin perumaan suunnitelmansa.

Ilmeisesti kyseessä on ensimmäinen Facebookin kautta tehty kuluttajaboikotti, joka on johtanut yrityksessäkin tekoihinkin.

Kiinnostava tapaus, saa nähdä, syntyykö näitä enemmänkin ja mitkä ovat vaikutukset. Nettiaddresseihin verrattunahan Facebookissa ihmiset osallistuvat "aidommilla" henkilöllisyyksillään, eli kun addresseissa ei voi todentaa henkilöitä, niin Facebookissa se onnistuu huomattavasti helpommin.

Mutta toisaalta jos boikotteja syntyy kuin sieniä sateella ja niihin osallistutaan noin vain, niin painoarvo vähenee. 

Mutta kuten tänään puhuessani Demos Helsingin ja Dodo ry:n tilaisuudessa totesin, niin onhan Facebookissa muuten kuluttajien väliseen tiedonvälitykseen mahdollisuuksia, jotka jo itse olen havainnut. Jos heittää sinne kysymyksen suosikkikahvilasta tms., niin sen saa laajalle porukalle, joka kuitenkin koostuu tutuista (eli luotettavista) henkilöistä. Sama toiminto on tietysti ollut jo kaikenmaailman IRC-kanavilla ja muualla, eli eihän tämä mitään mullistavaa ole nettiäkään ajatellen.

 

Taannoin nurisin blogikommenttien seurantaan tarkoitetun coComment -palvelun käytettävyyden huonontumisesta uuden version myötä ja siitä, ettei eroonkaan päässyt ihan vaivatta. Ilmoitin myös sen, etten ota palvelua käyttöön uudelleen ihan helposti, kun hermot olivat menneet.

Mutta nyt voisin jo heltyä, sillä sen verran pahoittelevan anteeksipyynnön coCommentin porukka oli laatinut palveluun rekisteröityneille. Sain sen eilen sähköpostiini.

"Firstly, an apology.  The upgrade of coComment to Version 2.0 Beta has been difficult and I know that, as users, you have been inconvenienced.  We are sorry and promise not to do it to you again."

Sähköpostissa selvitetään ongelmien syitä ja mitä niille on tehty. Lisäksi kerrotaan mm. se, että lopullinen versio julkaistaan syyskuussa ja edelleen toivotaan käyttäjiltä palautetta ja kommentteja.

"We will not, in future, shy away from developing the product to move it forward BUT we won’t try and do quite so much in one go! Please feel free to email us personally with your feedback/comments and thank you for your patience and understanding."

Tämä on tietysti hyvä esimerkki siitä, kun palvelua tarjoava taho myöntää virheensä avoimesti ja pahoittelee tapahtuneita, niin asiakas on heti tyytyväisempi. Toimii missä tahansa asiakaspalveluun liittyvässä.

Jäin tosin kaipaamaan sitä, että tämä sähköpostiviesti olisi julkaistu esimerkiksi coCommentsin omassa blogissa. Nyt siellä on viimeisin päivitys alkukuun päiviltä, jossa myös todetaan ongelmat. Että kyllähän se blogi olisi paikka, jossa juuri näitä julkisia anteeksipyyntöjä olisi myös tuoda ilmi.

Tällä viikolla on uutisissa on keskusteltu, kuinka verkkopalaute tukkii firmojen asiakaspalvelut. Samoihin aikoihin silmiini sattui artikkeli, jonka mukaan pankeille blogit voisivat olla keino parantaa asiakaspalvelua. Tässä Javelin Strategy -yhtiön tuottamassa raportissa toki tarkkailtiin yhdysvaltalaista maailmaa, mutta tietojen voisi kuvitella olevan sovellettavissa suomeenkin.

Eli yksi viidestä verkko käyttävistä kuluttajista lukee myös blogeja, mutta vain harvalla finanssialan yrityksellä on blogi. Raportissa todetaan:

"James Van Dyke, President and Founder of Javelin, notes: “Blogs are quickly becoming vital to many consumers that seek advice or opinions on a variety of topics with a more informal tone. Financial Institutions need to realize that brand management, customer-centricity and loyalty can be strengthened through a blog at relatively little cost, but only if the new rules are understood by established bankers."

Omasta mielestäni pankkisektorin blogit voisivat toimia varsin hyvin. Suomalaiset ovat ahkeria verkkopankkien käyttäjiä, joten pankin avaussivulla näkyvä viimeinen blogiteksti voisi helposti houkutella lukemaan. Blogin kautta tietoa voitaisiin jakaa kansantajuisella, helposti lähestyttävällä tavalla, ja samalla parantaa asiakaspalvelua.

Kenties blogi myös vähentäisi niitä asiakaspalveluun kohdistuvia kyselyitä, oli yrityksen ala mikä hyvänsä. Blogiin ei tarvitse nakata sitä "virallista tiedotetta", vaan voidaan tuoda nopeasti ja helposti julki esimerkiksi ruuhkatilanteet ja syyt niihin sekä tarjota vastauksia yleisimpiin kysymyksiin.

Blogaamisesta rahaa Ruotsissa, milloin Suomessa?

Haakanan Kari kirjoitti naapurimaan Metro-lehden aloittamasta blogipalkkioiden maksusta:

"Kun Metron blogipalvelussa toimivan bloggaajan blogi saa yli 5000 sivunäyttöä kuukaudessa, Metro perustaa automaattisesti pankitilin ja siihen kuuluvan Mastercardin, joka lähetetään kirjoittajalle. Lehti maksaa tuloista verot ja muut pakolliset maksut.

Nopealla etsimisellä en löytänyt Metron sivuilta mainintaa siitä, kuinka paljon ja millä mekanismilla rahaa kertyy."

Haakana kyseli myös ajatuksia siitä, milloin Suomessa ryhdytään vastaavaan toimintaa ja mikä taho on ensimmäisenä. Kommenteissa veikkailtiin ainakin Taloussanomia, ja Erkka totesi, että palkkiot sisällöntuottajille voivat tietysti olla muutakin kuin selvää rahaa, eli esim. etuja yhtiön tuotteisiin.   

Minä, media ja blogit

Kirkko & Kaupungissa on artikkeli suomalaisesta blogimaailmasta. Minäkin sinne kommenttini annoin.

Ja se shoppailua käsittelevä tämänviikkoinen Yle1:n Populaari-ohjelman keskustelu löytyy netistä.

 

Olin eilen Radio Yle1:n Populaari-ohjelmaan 14. päivä tulevassa keskustelussa VTT Kalle Haatasen ja psykologi Totte Vadénin kanssa, aiheena shoppilu: eihän sitä voinut kieltäytyä, kun moiseen pyydettiin.

Jutustelun aikana käsiteltiin mm. sitä, miten shoppailuun suhtaudutaan, miksi shoppailu tuo nautintoa, milloin menee addiktion puolelle ja kuinka niitä hoidetaan, kuinka asenne kuluttamiseen on muuttunut (ei enää rationaalisen kuluttajan pakkoa, vaan mm. netin myötä laajempaa tiedonjakoa), sukupuolien ja -polvien välisiä eroja, varallisuuden vaikutusta.

Nyt päivää myöhemmin keskustelusta on edelleen hyvä fiilis. Jäi tuntuma, että keskustelu kiertyi ihmisten sosiaalisuuden, kanssakäymisen  ja sen myötä identiteetin rakentamisen ympärille, mitä shoppailukin tietysti on. Ja ylipäätään näitä ihmisyyden peruskysymyksiähän tässä jollain lailla käsiteltiin. Itse taisin myös kommentoida jälleen kerran myös sitä, että internet on minulle ennen kaikkea sosiaalinen paikka.  

Mutta saa nyt sitten nähdä, miltä lopullinen versio kuulostaa. Keskustelun aikana mieleenjuolahtavat kommentit eivät ehkä ole niitä loistokkaimpia! Ja tietysti itse olen imenyt kuluttaja-ajatteluuni vaikutteita ties mistä, joten ajatukset eivät ole edes mullistavasti omia, vaan vain muilta lainattuja. Joskus vielä opin myös pistämään mieleeni, kuka mistäkin aiheesta on jotain sanonut, niin voin sitten vakuuttavasti niitä nimiä tiputella, hehee.

Ohjelman ensilähetys on siis tiistaina 14. päivä klo 13 Radio Yle1:llä, uusinta seuraavana iltana. Populaarin ohjelmia voi kuunnella myös milloin lystää internetistä, eli kunhan pätkä on Ylen Areenalle julki, niin mainostan sitä tietysti.

- - -

Akateemisuuteni jatkaminen vaatii nyt opinto- ja tutkimussuunnitelman kokoamista. Tosin käytännössä en tuskin juuri esimerkiksi opintopisteitä tule syksyn mittaan kahmimaan, vaan keskityn muuhun. Sentään interkatiivista/sosiaalista mediaa ja yliopistoa käsittelevään Konfabulaariin ilmoittauduin, vaikkei sen päivämäärääkään vielä ole selvillä. Mutta oletettavasti tarjolla on kiintoisaa asiaa! 

Päädyin lukaisemaan Wiredista Nancy Millerin tekstin populaarikulttuurin käytön nykytilasta. Hän vertaa median ja viihteen kuluttamista snackseihin, noihin pieniin välissä haukattaviin makupaloihin:

"Music, television, games, movies, fashion: We now devour our pop culture the same way we enjoy candy and chips - in conveniently packaged bite-size nuggets made to be munched easily with increased frequency and maximum speed. This is snack culture - and boy, is it tasty (not to mention addictive). - - -

Today, media snacking is a way of life. In the morning, we check news and tap out emails on our laptops. At work, we graze all day on videos and blogs."

Mieleeni tuli, että tätähän se pirstaloituminen on nykyisin. Myös kuluttamisessa ylipäätään. Sen sijaan, että otetaan samasta tyylistä ja hengestä kaikki, niin esimerkiksi pukeutumisessa napsitaan vaikutteita vähän sieltä ja täältä. Huoletta voi asioida niin Lidlissä kuin Stockmannilla, ja pukeutumisessa voi yhdistää H&M:n, kirpputorien ja designerien asusteita. Harrastukseksi on täysin soveliasta mainita sekä ooppera, jalkapallo että puutyöt. Ruoanlaitossa puhuttaan cross kitchenistä.

Ei ole enää yhtä työuraa, vaan jatkuvasti on kehityttävä ja koulutettava. Eikä yhtä identiteettiä, vaan itsestään on tunnistettava eri puolet.

Ja näistä kaikista tietysti pyritään popsimaan ne parhaat palat, hotkaistaan nopeasti ja sitten taas jotain uutta.

Itsestäni tuntuu, että pitkällistä keskittymistä vaativiin asioihin on yhtä vaikeampi uppoutua. Olen totuttanut itseni nopearytmisyyteen, ja kiinnostus ei pysy yllä, ellei tapahdu tarpeeksi riittävällä vauhdilla. Monisataasivuiset romaanit vaihtuvat novelleihin ja You Tubessa päätän sekunneissa, kiinnostaako tämä video vai ei.

- - -

Omalta osaltani taas yksi osoitus pikavälipaloista on jälleen uusi blogi. Halusin kokeilla Taloussanomien Oma sana -palvelua ja tein sinne blogin, jonne kokoan viisaita, koskettavia, ärsyttäviä, nokkelia tai muuten vain ajatuksia herättäviä lainauksia muiden teksteistä.

- - -

Syksyllä järjestetään Helsingin yliopistolla taas Konfabulaari (kiitos vinkkauksesta Suvikolle!). Suunnittelu on parhaillaan käynnissä, ja minä toki aion osallistua, mikäli ei mitään mullistavaa estettä ilmaannu. Ideoiden kokoaminen on alkanut: pitäisi varmaan itsekin kehitellä jotain…    

Olen kuvitellut globalisaation olevan siinä vaiheessa, että Nestlén brändit, suklaapatukat, jäätelöt ja tomaattikeitot, olisivat melko samanlaisia myyntimaasta riippumatta. Mutta väärin luulin, sen todisti Time-lehden (26/07) artikkeli.

Esimerkiksi Nescafe -pikakahvista tehdään 200 erilaista versiota, jotta se vastaisi paikallisia makutottumuksia. KitKat -patukka on Venäjällä hieman pienempi kuin Bulgariassa ja sen suklaa ei ole niin makeaa kuin saksalaisessa versiossa.

Jutun kirjoittaja, Peter Gumbel, on tutustunut Nestlén laboratorioon ja selvitellyt asiaa. Hän pohtii jutussa, eivätkö makutottumuksemme kuitenkin nykyisin ole melko samanlaisia asuinmaasta riippumatta, kun pizza ja sushi ovat levinneet kaikkialle. Nestlén vastaus on, että makuprofiili jää mieleemme hyvin varhaisessa lapsuudessa: se suklaa, jota syöden olet kasvanut, maistuu parhaimmalle.

Aino-jäätelöitä suomalaiseen makuun

Toki Nestlélläkin on tuotteita, jotka ovat samanlaisia myyntimaasta riippumatta (kuten McDonald’sin hampurilaiset pyritään tekemään kaikkialla yhtäläisiksi). Yksi näistä on korkamman hintaluokan jäätelö Häägen-Dazs.

Tässä kohdin juttu kertoo mielenkiintoisen seikan Suomesta ja Aino-jäätelöistä. Nestlé oli päättänyt tehdä maut, jotka sopivat paikalliseen makuumme ja lapsuuteemme: mustikkapiirakka ja karpalo-kinuski. Nämä tuotteet ovat kuulemma olleet melkoisia menestyksiä tässä maassa, jossa jäätelön kulutus henkeä kohden on yksi suurimpia Euroopassa.  

Olen itse syönyt kyseistä mustikkapiirakka-Ainoa ja hyväähän se on. Karpaloa ja kinuskia en tosin omaan lapsuuteeni osaa liittää.

Elintarvikkeisiin paremmin perehtyneet voisivat varmasti kertoa tarkempia faktoja, mutta kyllä jokaisella lienee kokemuksia myös omien makutottumusten muuttumisesta. Enpä muista, että olisin tummasta suklaasta lapsena pitänyt eikä sitä juuri edes ollut myynnissä, mutta nyt, totuttuani siihen, en juuri muuta suklaata edes osta. Mutta toki on runsaasti niitä lapsuusmakuja, joita ei mikään ylitä.

Suosittelen tuota Time-lehden We Are What We Eat -artikkelikokonaisuutta kaikille ruuasta ja sen merkityksestä kiinnostuneille.  

The New York Timesin artikkelin mukaan nettikaupan kasvu on USA:ssa hidastunut:

"- - -in the last year, growth has slowed sharply in major sectors like books, tickets and office supplies."

Growth in online sales has also dropped dramatically in diverse categories like health and beauty products, computer peripherals and pet supplies. Analysts say it is a turning point and growth will continue to slow through the decade."

Kasvun taittuminen on varsin luonnollista, koska niin monet amerikkalaiset ja heidän lapsensa jo tekevät ostoksia verkosta. 

Nettiostos tuntuu työltä 

Jutussa esimerkiksi Dellin kuluttajakauppaa edustava Alex Gruzen sanoo, että kuluttajat haluavat interaktiivisempia ostotapahtumia kuin mitä netti voi tarjota. Samaa mieltä on Harvardin professori Nancy F. Koehn:

"She said that as physical stores have made the in-person buying experience more pleasurable, online stores have continued to give shoppers a blasé experience. In addition, online shopping, because it involves a computer, feels like work."

Jutussa todetaan, että kaupat ovat havainneet hyväksi malliksi nettiostoksen noutamisen liikkeestä. Tällöin asiakas nimittäin melkoisella todennäköisyydellä ostaa vielä jotain lisää.

Toisaalta jutun lopussa muistutetaan, että nettikaupan osuus on edelleen varsin pieni kaikesta kaupankäynnistä ja kasvunvaraa riittää.

"Analysts project that by 2011, online sales will account for nearly 7 percent of overall retail sales, though categories like computer hardware and software generate more than 40 percent of their sales on the Internet."

 

Päivän uutisantiin kuului tietoa Terhi-Anna Wilskan tutkimustuloksista liittyen suomalaisten muuttuneisiin kulutustottumuksiin. Wilska oli puhunut aiheesta GE Moneyn luottokortin lanseeraustilaisuudesta. Aiheesta on mainio Esko Rantasen kolumni Talouselämässä:

"Hän (Wilska) jakaa kuluttajat kahdeksaan ryhmään. Ne ovat:

* Tietoinen säästäjä. Tässä on ihmislaji, joka hiljalleen kuolee sukupuuttoon.

* Vihreä ja eettinen kuluttaja. Toisin kuin julkisesta hömpötyksestä voisi päätellä, tämäntyyppisten kuluttajien määrä ei enää kasva. Vihreys läpäisee nykyään kaiken kulutuksen ja suomalaisen elämänmuodon.

* "Kulttuurisnobi". Tässä meillä on vanhempi rouva, joka käyttää keskimääräistä enemmän kulttuuripalveluja. Hän edustaa ehkä keskimääräistä useammin vanhaa rahaa.

* Hedonistinen shoppailija viettää aikansa kuluttamalla. Hänelle shoppailu on todiste siitä, että hän on olemassa. Naisia on paljon tässä kategoriassa, mutta kasvavasti myös miehiä.

* Teknologiaintoilija on tyypillisesti alle 50-vuotias, ehkä alle 40-vuotiaskin mies, jonka pitää saada kaikki uudet hilavitkuttimet vaikka velaksi.

* Kotiesteetikolle koti on elämyksellisen kuluttamisen paikka. Uudet verhot tai tapetit sykähdyttävät.

* Arkinen kotikuluttaja. Onko hänestä mitään mieleenjäävää sanottavaa. Eipä juuri.

* Köyhä wannabe-kuluttaja. Haluaa kuluttaa enemmän kuin voi."

Toisaaltahan esimerkiksi Minna Autio on väitöskirjassaan todennut, että kuluttajuus voi olla moniäänistä: "se rakentuu samanaikaisesti - ja jopa ristiriidattomasti - tuhlauksen, säästäväisyyden nautinnon ja vihreän kulutuksen puhetapoihin." (2006, 11.)

Eli jos itseään ei tunnista Wilskan luokitteluista, niin ei huolta, sillä kuluttajaroolit vaihtelevat. Itse taidan olla tällä hetkellä eniten arkista kotikuluttajaa. Yksilöllisyyttä minunkaan kulutuksesta lienee varsin turha hakea:

"Kuuluipa kuluttaja mihin luokkaan tahansa, hän haluaa helppoa elämää ja helppoa kuluttamista.

Tästä seuraa, että puheet kulutuksen yksilöllistymisestä ovat huijausta. Palvelut ja tuottet ovat standaroituja ja yksilöllisen vaihtelun mahdollisuudet ovat kapeat."

Yleisesti ottaen suomalaiset kuluttavat nyt Wilskan mukaan nautiskelevammin kuin ennen. Kovin yllättävä tämä tieto ei sinällään ole, jos on seuraillut sitä, mihin ihmiset rahaansa laittavat:

"Kun vuonna 1999 nuorin ikäluokka 18-34-vuotiaan pani ykköstoiveeksi kulutuksessaan matkailun, oli ykkökseksi noussut vuonna 2004 luksustuotteet. Keski-ikäisten ryhmässä (35-54-vuotiaat) taas remontoiminen oli syrjäyttänyt matkailun kärkipaikalta."

Tänään oli kuluttajaekonomian tutkijaseminaari, jossa esittelin blogeja ja alustavia ajatuksiani tutkimuksen tekemiseksi. Lisäksi minulla oli mahdollisuus tavata brittiprofessori Anne Murcot, ja juttelin samoista teemoista hänen kanssaan. Monta ajatusta jäi muhimaan, mutta juuri nyt en jaksa (enkä ehdi) niitä työstää.

Sen sijaan pistän esiin mainion videon (via Viral Garden), jossa kuluttaja haluaa eron mainostajasta:

Viime viikon Cisionin tilaisuudessa Alexander Mason kertoi myös siitä, kuinka he seurasivat H&M:n malliston lanseerauksen yhteydessä blogeissa käytyä keskustelua.

Ennen varsinaista lanseerausta sellaiset 60-70 prosenttia blogiteksteistä oli positiivisia: niissä kehuttiin asuja ja haluttiin ehdottomasti ostaa jokin tuotteista.

Kun H&M julkisti uuden malliston, niin blogitekstien sävy muuttui negatiiviseksi. Kaupoissa oli ollut "ryysis", vaatteet eivät vastanneet kuvien perusteella syntyneitä mielikuvia ja monet tuotteista myytiin loppuun nopeasti, mutta ne päätyivät myyntiin ruotsalaisten Huuto.netiin eli Blocket.se:hen. 

Odotukset, toiveet ja pettymys 

Tässähän siis tapahtui klassisia kuluttajien näkemyksiin vaikuttaneita asioita: moni varmasti tietää sen fiiliksen, kun vaate näyttää kuvassa hyvältä, mutta todellisuudessa se ei istu päälle lainkaan tai näyttää muuten vaan väärältä. Luonnollisesti seurauksena on pettymys, koska odotukset ovat olleet jotain muuta.

Eli netissäkin pitäisi pystyä tarjoamaan mahdollisimman todenmukainen kuva tuotteista. Se on hankalaa, koska vaatetta ei voi tunnustella ja koettaa, mutta vähintään useita erilaisia kuvia olisi saatava tarjolle.

Tarjoa tietoa vähitellen 

Mason antoi myös pari vinkkiä yrityksille blogimarkkinointiin. Hän kehotti käyttämään blogaajien omia työkaluja, kuten videoita, ja jakamaan tietoa ripotellen, eli ei koko kampanjasivua auki samana päivänä. Näin kävijät saadaan palaamaan sivuille.

- - -  

Masonin blogin kautta päädyin myös seuraaviin tiedonlähteisiin:

Tanskalainen Semoblog tarjoaa blogikirjoittajille mahdollisuuden tienata rahaa:

"A website in Denmark semoblog.com have started a service which gives bloggers between 40 and 400 danish kronor per post that they write about specific products or services. semoblog.com have stated that the only demand is that blogger is open with the fact that they have recived money to write the bloggpost."

Blogimarkkinointiin perehtyneessä, Lundin yliopistossa tehdyssä tutkielmassa todetaan tutut seikat puskaradiosta, avoimuudesta, mielipidejohtajuudesta ja luotettavuudesta (via):

"Our analysis has showed that the blog are considered credible based on the fact that they are based on word of mouth communication. The credibility is also affected since the receiver of a message is more likely to identify with the blogger, and by openness. This is amplified by the fact that the blogger often is a leader of opinion, and by the media itself. The conclusions concerning the ability to control shows that companies  should have an increased possibility to affect the communicated message.
This indicates that it is possible for a blog to be credible and also be affected by companies. The key factor is openness."

(Kirjoittelen tätä reilun 38 asteen kuumeessa, joten jos ajatuksissa on tavanomaista enemmän sekavuutta, voin syyttää sairautta.)

Viimeisen puolen vuoden aikana blogeja on tuntunut putkahtavan Blogilistalle yhä kiihtyvää tahtia. Samalla myös kulutukseen kiinteämmin kytkeytyvät muoti-, trendi-, design- ja vastaavat blogit ovat lisääntyneet selvästi.

Vielä viime syksyllä ehdin ilahtuneena tsekkailla muotiblogeja, mutta nyt tulva on jo liian suuri. Blogilistan hakemistosta sanoilla muoti tai trendit löytyy kymmeniä blogeja, ja varmasti näitä on muuallakin kuin listalla.

Aktiivista ja aktivoivaa vuorovaikutusta 

Osalla muotiblogeista tuntuu olevan varsin aktiivinen kommentoijakunta: esimerkiksi You name it -blogissa näyttää olevan jokaisen postauksen perässä kommenttejakin, parhaimmillaan kymmeniä.

Gone with the trend -blogin kirjoittaja taasen järjestää lukijoitaan aktivoivan "Viikon kysymyksen".  Esimerkiksi nyt kysytään, mikä on tärkeintaä muotiblogissa: ajankohtaiset muotiasiat, kerätyt asukokokoelmat, ylläpitäjän uudet ostokset, ylläpitäjän päivän asu, julkkisjutut vai jokin muu.

Kysely aika hyvin varmasti kuvaakin muoti- ja trendiblogien sisältöä. Luonnollista on, että blogaajan oma ääni, tyyli ja mielipiteet tulevat voimakkaasti esiin ja persoona todellakin pannaan peliin. Kirjoittajilla on "tyyli-ikoneja" ja suosikkisuunnittelijoita ja kenties he ovat erityisen kiinnostuneista jostakin ulkoasuun kuuluvasta osasta: kengät, laukut, hameet, korut jne.

Muotiblogi tarjoaa mahdollisuuden myös julkiseen haaveiluun: voin esitellä, että tämän haluaisin, mutta varsinainen ostos jätetäänkin tekemättä. Näin blogissa voi viestiä omaa kuluttajaidentiteettiään ilman varsinaista kulutusta.

Miehet esittelevät teknologiamuotia 

Useimmat blogeista ovat nuorten, noin 15-30 -vuotiaiden naisten, kirjoittamia. Johonkin vanhempaankin ihmiseen olen törmännyt.

Miehet tuntuvat kirjoittavan laajemmin designista ja ajankohtaisista ilmiöistä (esimerkiksi jo pitkän blogiuran tehnyt Luksus).

Yksi miesten kuluttamiseen liittyvä blogiala näyttää olevan kaikenlaisten uusien laitteiden esittely, kuten Teknolelu tai Hilavitkutin. Trendejähän näissäkin omalla tavallaan esitellään, mutta vain eri näkökulmasta.

Teknologiaan suuntautuneissa blogeissa ylläpitäjien roolissa ei tosin oma persoona näy lainkaan samalla tavalla kuin muotiblogeissa, vaan teknologisissa vimpaimissa riittää vain niiden esittely, lähes aina kuvan kera.

Mutta en nyt todellakaan väitä, että sukupuoliroolitus olisi blogiteksteissä niin valtavan perinteinen. Ns. haircut-blogissa mies voi kehua hiuskiinnettä tai kivoja kenkiä, ja vastaavasti moni nainen hehkuttaa uutta kännykkää, autoa tai mp3-soitinta.

Salmenkiven Sami on koonnut DigiTalikkoon tietoja kolmesta viimeaikojen kyselyistä, joilla on pyritty selvittämään, kuinka paljon ihmiset lukevat keskustelupalstoja tai blogeja. Taustalla on mm. MediaComin tutkailu, josta tällä viikolla sai mediatilaa ja jota viime viikolla ohimennen sivusin kuultuani siitä (kyseisestä uutisesta ovat kirjoittaneet ainakin Miia, Madkola ja Sanakari, kukin omalla tahollaan kyselyä perustellusti negatiivissävytteisesti kommentoiden).

Henkilökohtaisesti minua ei enää juurikaan kiinnosta nämä tutkimukset siitä, kuinka moni sanoo seuraavansa blogeja tai kertovatko he tekstien vaikuttuvan ostopäätöksiin. Itseäni viime viikolta lainaten:

"- - - kuluttajan käyttäytyminen ja ostopäätösprosessi on edelleen monimutkainen. 
- - -  On tuotteita, jotka olen nettivinkkien perusteella hankkinut, mutta paljon teen ostoksia ihan muista syistä."

Toinen asia on se, että googletuksen kautta löydettyä sivua ei ajatella varmasti useinkaan keskustelupalstana tai blogina. Se on tietolähde siinä, missä muutkin. Ja puskaradio on, kuten sanottu, vanha juttu.

Kyselyiden ongelmana on tietysti se tunnettu seikka, että kuluttaja voi vastata toisin kuin oikeasti toimii. En minäkään muista, miten tuotteiteni ostopäätökset syntyvät. Aika vahvana tekijänä arjessa ovat kuitenkin tottumukset tai hetken mielihalut.    

Mikä minua sitten blogeissa ja kulutuskirjoittelussa kiinnostaa? Se, miten tuotteista kirjoitetaan (tai kuvataan) ja millaisen merkityksen ne osana muuta aineistoa saavat. Mainitaanko tuotenimiä vai ei? Kerrotaanko, mistä kirjoittaja ajattelee kimmoikkeen ostokselle saaneensa? Harvempi mainitsee arkiset ostoksensa, vaan kyse on yleensä jostain uutuustuotteesta, merkittävämmästä hankinnasta, epätavallisen hyvästä tai huonosta palvelusta tai jotenkin tunteisiin vedonneesta (kauan etsitty, kirppislöydöt jne.). Ja leviävätkö tiedot hyvistä ja huonoista vinkeistä blogeissa, ja jos leviävät, niin milloin ja miksi?

Entäs tulevaisuudessa, kun jokaisella on mahdollisuus jo kaupassa jakaa tietoa ostoistaan jonkun järjestelmän avulla?   

Suomalaiset yritykset, siis erityisesti kuluttajakauppaa (b-to-c) käyvät, tuntuvat nyt todella heränneen siihen, että verkossa puhutaan heistä ja se vähän hämmentää. Toisaalta sitten nyt esiin noussut crowdsourcing saa toiset näkemään runsaasti mahdollisuuksia siitä, miten oma brändi kehittyy netin avulla.

Välillä tuntuu unohtuvan, että tuo tehokas viestintävälinen eli puskaradio (WOM, word of mouth) on ollut olemassa aina. Siis nyt vain tekniikka on tehnyt mahdolliseksi sen, että kommentteja voidaan levittää nopeammin ja laajemmin. Mutta ei se huono tuote (toivottavasti!) ennenkään ole pidemmän päälle kauppaansa tehnyt.

Monta välinettä, monta keinoa 

Nyt siis vaan mennään nopeammin eteenpäin. Tähän liittyy myös medioiden päällekkäinen ja ristikkäinen käyttö. Kun televisiosta tulee mainos, kuluttaja voi samalla hakea netistä lisätietoja. MediaComin markkinointijohtaja Tuomas Teinilä kommentoikin, että jenkeissä ei enää samalla tavalla esitetä mainoksissa suoraa nettisivuosoitetta, vaan tarjotaan hakusana, jolla kampanjasivu on löydettävissä.   

Jos keskustelupalstoilta ja blogeista löydetty teksti huokuu asiantuntemusta ja hyviä perusteluja, niin toki siihen luotetaan ennemmin kuin yrityksen markkinointiteksiin. Kulutusyhteiskunta on pullollaan tavaraa, joten kuka tahansa on vain helpottunut, jos joku toinen, erityisesi aika lailla itseään vastaava kuluttaja, pystyy auttamaan valinnan kanssa.

Yrityksillä tuntuu olevan kova huoli siitä, että heidän tuotteitaan haukutaan, mutta ei muisteta sitä toista puolta, että netissä esitetään myös runsaasti positiivisia arvioita. Tämähän tarjoaa hienoja mahdollisuuksia.

Brändien isännät 

Tähän liittyy crowdsourcing: kun tietty brändi kiinnostaa myös positiivisessa mielessä, niin sitä voidaan fanittaa niin paljon, että lähdetään mukaan yhteisölliseen toimintaan. Sami Viitamäki eilen esitti Anne Zehrenin ajatuksen siitä, että markkinoijat ovat nyt brändien isäntiä, eivät niiden johtajia: ihmisille tarjotaan mahdollisuus osallistua brändin rakentamiseen (Zehrenin mietteitä voi lukea lisää esimerkiksi Broadcasting & Cablen haastattelusta).

Miten tätä sitten markkinoijan pitäisi käytännössä tehdä? Sami sanoi näppärästi:

"Triviaali hömppä ei kiinnosta ketään, vaan pitää olla mahdollisuus parantaa elämää. On ruokittava ihmisten sisäistä motivaatiota." 

Ei siis todellakaan riitä, että kuluttajille lyödään eteen nettisivu ajatuksella "Hei, tee meille mainos". Työkalujen on oltava kunnolliset ja toimivat. Jos asiakkaalle tulee fiilis, että en osannut tätä käyttää, niin mielikuva rapisee heti. Jokaisen klikkauksen on johdettava johonkin, Sami tiivisti netin käytettävyyden.

Aitoutta tuskin on enää tarvetta korostaa. Feikkaus havaitaan netissä nopeasti ja seuraukset ovat sen mukaiset. Toisaalta kuluttajat eivät kuitenkaan tee kaikkea ja vain pieni joukko osallistuu sisältöjen tekemiseen.

Kuluttaja vastaa toisin kuin toimii 

Lisäksi kuluttajan käyttäytyminen ja ostopäätösprosessi ovat siis edelleen monimutkaisia. Netissä puhutaan paljon, mutta suuri osa siitä hukkuu hälyyn.

Eikä jokainen suomalainen ole netissä koko ajan tai hae sieltä tietoa kaikkiin hankintoihin. En minäkään. On tuotteita, jotka olen nettivinkkien perusteella hankkinut, mutta paljon teen ostoksia ihan muista syistä.

Jos puolet kuluttajista sanoo, että blogin tai keskustelupalstan kirjoitus on vaikuttanut päätökseen (kuten MediaComin viime syksynä teettämästä kyselystä kävi ilmi), niin minusta luku on aika realistinen. Puolet on siis edelleen sitä mieltä, etteivät ole netissä pörränneet tai antaneet muiden käyttäjien lausuntojen vaikuttaa mihinkään.

Aika moni varmasti väittää edelleen sitäkin, etteivät mainokset vaikuta hänen päätöksiinsä.

Eli toki kuluttajalta voi kysyä ja hän vastaa niin kuin parhaaksi näkee. Mutta mikä on totuus ja mikä mihinkin vaikuttaa, niin se onkin vaikeampi selvitettävä.

Vietin eilen todellisen sosiaalisen netin päivän: aamupäivällä kävin kuuntelemassa VTT:n raporttiin "Googlen mainokset ja muita sosiaalisen median liiketoimintamalleja" (raportin pdf ja tiedote)  liittyneen tiedotustilaisuuden . Iltapäivällä istuin DiViAn Digitaaliset kanavat ja kuluttajan käyttäytyminen -seminaarissa.

Koska asiaa jäi päähän muhimaan enemmän kuin yhden blogipostauksen verran, niin käsittelen päivä annin nyt osissa. Ja ensimmäisen osan aiheena on Käyttäjä tienaamassa ja maksamassa.

Kuten VTT:n raporttikin osoittaa, sosiaalisen webin liiketoiminnilla ei vielä suuria summia laajemmin tienata, mutta jostain rahaa on tietysti tultava jatkossakin.

"VTT:n mukaan tulevaisuuden uusia liiketoimintamahdollisuuksia voivat olla esimerkiksi sisällön tuottamisesta maksaminen, taustateknologioiden kehittäminen, sosiaalisen median työkalujen käyttö ammattisovelluksissa ja tulojen jako erilaisissa yhdistelmäpalveluissa. Ensimmäisiä esimerkkejä tällaisista palveluista on jo olemassa."

Lompakko virtuaaliselle kuluttajaidentiteetilleni 

Minua kiinnostaa eniten tuo sisällön tuottamisesta maksaminen. Sitähän toki jo tapahtuu muussakin mediassa, eli esimerkiksi media palkitsee ihmisiä parhaista tuote- tai uutisvinkeistä tai kännykkäkuvista.

Mutta mikä tässä mielestäni on tulevaisuuden mahdollisuus, on se, että sosiaalisen verkoston jäsenet maksavat toisilleen. Ongelma vain on toimivan maksujärjestelmän, "virtuaalirahan" puute. Mieluusti liittäisin netti-identiteettiini jonkinlaisen lompakon, josta voisin kilautella vaikka kymmenen sentin arvoisen summan esimerkiksi toisen blogaajan tai musiikintekijän hyvästä tuotoksesta. Vastaavasti joku toinen voisi sitten pistää jotain minulle, jos kokisi minun sen ansaitsevan. Siis kuten linkittäminen, "diggaaminen" ym. vastaavat toimet kertovat nyt "arvostuksesta", niin toiminta laajenisi myös konkreettisemmaksi.

Samoin olisin valmis maksamaan pieniä summia esimerkiksi täydentävistä tiedoista jne. monissa asioissa, mutta yhtenäisen maksukäytännön puuttuessa tämä on vaikeaa.

Kyllähän näitä tietysti kehitellään ja tunnettuna esimerkkinä Habbo Hotelissa maksetaan virtuaalista tavaroistakin, joten kenties saan pian käyttöön oman lompakon virtuaali-identiteeteilleni. Kaikki eivät tietysti maksaisi koskaan mitään, mutta osa varmasti jostain jotain.

Osta musaa, sijoita artistiin 

Kyllähän esimerkiksi suomireggaen esittäjä Jukka Poika jatkaa biisien myymistä vapaaehtoisperusteella: nyt voi ostaa mm. Pläski-kappaleen:

"Voit ostaa kappaleen lataamalla sen koneellesi ja maksamalla 1€ (sis.alv22%) tilillemme 405510-2252601 (Jenkkarekka äänite). Jos biisin ladattuasi päätät ettet pidäkään kappaleesta, voit tehdä asiakaspalautuksen poistamalla sen saman tien kovalevyltäsi (silloin ei tietenkään tarvitse maksaa).
terv. Jukka"

Miten paljon helpompaa olisikaan, jos voisin vain klikata virtuaalikukkarostani rahat Jukka Pojalle kulkematta pankin kautta? Toki tässä on ne omat, tunnetut ongelmat, mutta kehittyköön tekniikka käyttäjäystävälliseksi.  

Sami Viitamäki esitti Diviassa crowdsourcingista puhuessaan kiinnostavan Sellaband.com -yhteisön eli eräänlaisen virtuaalisen levy-yhtiön. Sivun avulla musiikintekijät voivat pistää julki tuotoksiaan ja yhteisön jäsenet, "believersit", voivat sijoittaa fanittamiinsa yhtyeisiin tai artisteihin rahaa. Kun riittävä summa (50 000 dollaria) on koossa, yhtye/artisti astelee levytysstudioon ja  tekee pitkäsoittonsa. Mainontaa ja markkinointia hoitavat tietysti omalta osaltaan believersit. He sitten saavat oman osuutensa, jos levyllä tienataan. ("How it works"- sivu)

Levymyynti tippui viidenneksen USA:ssa 

Musiikkituotanto elää tietysti tällä hetkellä melkoista myllerrystä. Jenkeissä vuoden ensimmäisellä kolmanneksella on myyty 20 prosenttia vähemmän cd-levyjä kuin vuotta aiemmin, paljastuu The Wall Street Journalista. Vaikka digitaalisen musiikin myynti on kasvanut roimasti, ovat cd-levyjen osuus silti vielä yli 80 prosenttia kaikesta myydystää musiikista. Näin ollen siis "maksetun musiikin" osuus on vähentynyt noin 10 prosenttia vuotta aiempaan verrattuna, ja musiikki pörrää netissä laittomasti.

Eli uusia malleja, kuten Sellaband tai Jukka Pojan "maksa jos tykkäät", tarvitaan tällä puolella kipeästi, jotta raha liikkuu.

Sain tänään mahdollisuuden kuunnella VTT Pekka Aulan ajatuksia aiheesta "Maineenhallinta online". Luennon kohderyhmänä olivat tiedottajat ja vastaavissa tehtävissä toimivat, joten Aula lähestyi aihetta tältä kannalta: miten verkko näyttäytyy yhteisöviestinnän tekijöille ja mikä sen merkitys heille on.

Yhtä oikeaa tapaa esimerkiksi nettikeskusteluihin mukaan menemiseen Aula ei tietystikään sanonut. Hän totesi, että selkeät asiavirheet toki kannattaa korjata, mutta suinpäin ei liene järkevää säntäillä kommentoimaan jokaista nettiin ilmaistua ja sieltä löydettyä kommenttia. Toisaalta joidenkin yritysten kohdalla voi olla täysin sovelias ratkaisu jättäytyä kokonaan pois verkosta. Ja kuten Aula totesi, niin mölyä maailmaan mahtuu.

Aina vain tapaus Lehtovaara 

Jälleen kerran esimerkkinä siitä, miten yritys reagoi väärin nettikeskusteluun, nousi esiin tapaus Lehtovaara (englanninkielinen selostus). Tietyllä tavalla kuvaavaa on, ettei parin vuoden sisällä mitään vastaavaa ole tapahtunut, josta olisi saatu uusi esimerkki, vaikka netissä on varmasti poristu ja kirjoiteltu. Yksikään yritys ei sentään ole enää lähtenyt oikeustoimilla uhkaamaan, eikä mitään muutakaan suoranaista kuluttajatapausta ole vielä noussut riittävän kiinnostavaksi.

Kuten on moneen kertaan todettu, että ilman median huomiota (ja blogaajan taustaa sekä aktiivisuutta) Lehtovaara olisi jäänyt vain pienen piirin tietämäksi jutuksi. Toistaiseksi asioiden nouseminen yleiseen tietoisuuteen vaatii muutakin kuin pirstaleisen ja hajaneisen netin.

Huono maine ei estä ostosta 

Toisaalta aina näitä maine ja netti -juttuja kohdatessani mietin, että myös esimerkiksi eettis-ekologiselta maineeltaan huonommat yritykset tekevät kannattavaa bisnestä. Kuluttajan toiminta on häilyväistä ja monisyistä, ja valintahetkellä vaakakupissa painavat niin monet seikat. "Tiedän, että McDonald’s ei ole maineeltaan paras valinta, mutta koska tiedostan tämän, voin ostaa sieltä silti pehmiksen, kun se on tässä kätevästi saataville".

Eli se kysymys, mikä luennollakin nousi esiin: kuinka moni nyt todella on jättänyt menemättä Lehtovaaraan kyseisen selkkauksen vuoksi?

Ja miksi maineenhallintaan nimenomaan aina yhdistetään se tietyntyyppinen "kehuminen", eli yritys yrittää näyttää olevansa kaikinpuolin hyvä ja vastuullinen? Miksi ei voi suoraan tunnustaa vaikka sitä, että yritetään tehdä mahdollisimman halvalla ja muusta viis, jos se on todella yrityksen tapa toimia? Sehän olisi rehellistä ja näin toimisi pohjana uskottavalle maineelle.

Welho osallistui blogikommentointiin 

Viime viikolla sain yhden omakohtaisen "yritys mukaan nettikeskusteluun" -kokemuksen, kun Kulutusjuhlaan tekstin, johon kokosin muutamien blogaajien kommentteja Welhosta. Lähetin saatesanojen kera linkin kyseiseen tekstiin Welhon tiedottajalle, ja hän vastasi siihen asiallisesti jo samana päivänä. Liitin vastauksen osaksi blogitekstiä.  

Kulutusblogin pitäjänä olen tietysti ilahtunut, että sain vastauksen. Viestinnän tekijän näkökulmasta tosin ymmärrän senkin, jos yrityksissä ei haluta lähteä nettiin blogeja kommentoimaan, sillä sehän vaatii resursseja, suunnittelua, linjauksia ja on oikeastaan varsin loputon suo.

Kulutusjuhlan tapauksessa etuna oli varmasti se, että mukana oli useita eri kommentteja ja tietysti se, että pisin mailin suoraan tiedottajalle. Siis "taviskuluttajaan" verrattuna minulla lienee etuna se, että ymmärrän hiukan paremmin, miten esimerkiksi yritysten viestintä toimii.